Keskustelu

TuomasA

10.3.2020

Mikko Väänäsen runokokoelma tavoittaa puheenomaisella tyylillään onnistuneesti jo otsikossa ilmenevän minän heiluvuuden ja häilyvyyden. Toistoa käytetään paljon, mielen liukumat ja ajatusten vierähdykset tehostavat tekstiä, joka muuten liikkuu ajoittain hyvin arkisella tasolla. Jokin erityinen tenho Väänäsen runoissa on, että ne nousevat rupattelevuuden yli. Välillä käytetään tieteellisempääkin sanastoa, hienomekaniikkaa ja mikrointervalleja. On puhetta myös kirjoittamisesta, tekstistä ajatusten raunioilla. Synkistä sävyistä huolimatta merkitys löytyy kokoelman lopun lähestyessä rakkaudesta. Toivo puolestaan näkyy ajatuksessa uudesta alusta, mutta vielä sitä ei näy, toistaiseksi puhujan tili on viimeisessä runossa tyhjä. Kiinnostava tuttavuus tämä kirja.

"merkitykset kätkeytyvät, eivät paljasta aivoituksiaan / ne oksentavat epätosia lauseita piiloistaan / epäluuloisina kuin jokin pieni eläin"