Keskustelu
Osallistu kommentointiin teossivulla.
TuomasA
10.3.2020
Muistipalatsi, yksityiskohtainen rakennelma. Tähän tapaan Anna-Kaari Hakkarainen on itse haastattelussa kuvannut romaaniaan Dioraama. Olen odottanut syksyn uusista kirjoista jotakin jalat alta lakaisevaa, ja tässä se tuli. Dioraama on sanoina esitettyjä kuvia, ruumiin kieltä, alleviivattavia lauseita joita voi toistella ja ottaa osaksi sieluaan. Tekstiä joka on väreitä, aaltoja kehossa. Kuulostaa ylisanoilta, mutta olen rehellinen. Dioraama on jotakin, mikä pitää kokea hitaasti nauttimalla. Siksi olen lukenut reilun 300 sivun romaania yli viikon. Välillä on pitänyt lukea muuta, koska olen ollut pakahtua runsauteen; harvoin kohtaa romaanin, joka antaa näin paljon.
Pitkään ajattelin, että kyseessä on oikeastaan juoneton romaani. Päähenkilönä on Julia, joka muistelee 17 vuotta sitten tapahtunutta kohtaamista Karlin kanssa. He olivat nuoria, heillä oli vain muutama yö, ja hullaantuminen oli totaalista. Kertoja sanoittaa tunteita intensiivisesti, kirjaa joka yksityiskohdan, kosketukset, nähdyn, kuullun, haistetun ja maistetun, esineet ja asiat ympärillä. Pelot ja halut. Välillä rönsytään museoihin, taiteeseen, kirjoittamiseen, historiaan ja nykyhetkeen – ajat ja paikat ovat yhtä vyyhtiä. Kokonaisuudesta ei voi olla varma, mikä vie mihin. Tunnelma on kuin kuumeunessa, onko kaikki vain sitä? Houre tai lavastus? Se ei lukiessa lopulta edes kiinnosta, haluaa vain kokea nämä lauseet, resonoivat tuntemukset. Motiiveja alkaa muodostua, kuten kolibri, joka näkyy kannessakin. On merkitystä sillä, mikä tallennetaan muistoihin, sillä ne tekevät ihmisyyden. Ainakin osan siitä. Voiko rakkaudesta kertoa enää uudella tavalla, vai onko jokainen tapa ainutlaatuinen? Se jääköön ilmaan kellumaan.
Romaani on rakennettu taitavasti; lopusta haluaa palata taas alkuun, keskelle eri kohtiin. Tämä on teos, joka kestää uudet lukukerratkin. Näin ruumiillista tekstiä harva meillä kirjoittaa – mieleen tulee maailmalta nimiä, kuten Clarice Lispector ja Marguerite Duras. Kieli värähtelee, soi ja tuntuu monella tasolla. En osaa kirjoittaa enempää. Dioraama on syksyn hienoin lukemani kotimainen uutuusromaani.
"Minua on aina kiinnostanut kaikki se, josta näkyy pinnalta katsoen vain vihjeitä, Karl sanoi. Epäloogisia tummentumia, kuluman kohdalta pilkistävää vierasta väriä. Juuri ne tekevät maalauksista ainutlaatuisia, mahdottomia jäljentää. Karl jatkoi: Tärkein on aina näkymättömissä. Mutta parhaissa teoksissa muotokieli ja kielioppi kommentoivat näkymätöntä." (s. 107)