Keskustelu

TuomasA

24.2.2019

Harry Salmenniemen novelliteossarjan toinen osa Delfiinimeditaatio ja muita novelleja tuntuu tasaisemmalta kokonaisuudelta kuin Uraanilamppu (2017). Uusi teos ei rönsyile ajassa ja tilassa yhtä paljon, vaan on jotenkin vakaampi kokonaisuus. Vaikea vielä sanoa, onko se parempi, mutta ainakin kyseessä on edeltäjänsä tavoin loistava novellikokoelma.

Synkkyys ja ahdistus ovat vallanneet tekstien mielentilan. Työ ulottuu kaikkialle elämässä, muu tuntuu merkityksettömältä. Ahdistuksesta on tullut vakiintunut tila, normaali. Masennus ja itsemurha toistuvat mainintoina usein, kahdessa novellissa ollaan psykiatrin vastaanotolla. Salmenniemi on haastattelussa puhunut siitä, miten novellissa lajina on olennaisesti läsnä kauhun elementti. Kirjassa kauhu tulee erityisesti henkilöiden sensuroimatta pulpahtavista ajatuksista tai kommenteista, jotka tuovat epämukavan olon. On toinen taso, alitajuinen, jossa korrektius saa väistyä pimeän puolen tieltä. Konkreettisesti tämä näkyy psykiatrinovelleissa, joiden kertoja luonnehtii potilaskeskusteluita ensin virkakielellä, sitten suorina mielipiteinä kohdatuista ihmisistä.

Tekstien sisäinen logiikka on vahva. Lukiessa alkaa ottaa mainitut asiat sellaisenaan vailla tarvetta tarkistaa, ovatko esim. lääketieteelliset faktat todella näin. Novellien todellisuus saa olla sellainen kuin se on, vaikka reaalimaailman kehykset horjuisivat. Kaikkitietävästä kertojasta liu'utaan saumatta lauseisiin, jotka kuvaavat ajatuksia suoraan, ja takaisin ulkoiseen kaikkitietävyyteen. Monissa novelleissa käytetään minäkertojaa.

Salmenniemen kielellinen tarkkuus ja hienous ovat niin merkittäviä, että sellaisen sanan kuin "briljantti" käyttäminen kielestä tuntuu toisaalta liian pompöösiltä, toisaalta riittämättömältä. Teoksen proosakieli saa aikaan sen, että haluaa itsekin yrittää parhaansa, kun kuvaa sitä. Toivon näiden lauseiden tarttuvan minuun, huokuvan sisään, hiovan henkilökohtaista poetiikkaani, sen säröjä ja särmiä. Lukiessa ajatus tuntuu mahdolliselta.

Tyyli on kaikki kaikessa, ja Salmenniemi hallitsee erilaiset tyylikeinot tavalla, jonka suvereeniudesta tulee mieleen kirjan kiitoksissakin mainittu Jaakko Yli-Juonikas. Tämä tarkoittaa esim. sitä, että jos novellissa presidenttien v-mäisyyttä kuvataan sanalla 'kakkapillu', niin myös tehdään loppuun saakka, lipeämättä. Tai että kuvitteellisen kirjailijahaastattelun voi kirjoittaa Cheekin haastattelua pohjatekstinä käyttäen. Voi myös kirjoittaa novellin, joka näyttää esseeltä. Tekstin varmuus tukee lukijaa ahdistavien teemojen äärellä. Se antaa vakaan pohjan käsitellä asioita mielessään ja auttaa katsomaan myös tekstin alle. Siellä tapahtuu kaikenlaista, mistä voisi jatkaa loputtomiin.

"Jokainen, joka yrittää elää sekä totuudessa että yhteiskunnassa, tulee väistämättä neuroottiseksi. Hänen on mahdotonta sovittaa ristiriita, joka seuraa yksilöllisen totuuden ja yhteisöllisten tuhotavoitteiden kuilusta, ja hänet on tuomittu uupumaan tästä kamppailusta." -Reservatio mentalis, s. 58