Keskustelu

TuomasA

17.4.2019

Nyt oli moneen suuntaan vetävä kirjakokemus. Johanna Laitilan esikoisromaani Lilium regale on luontoa ja aistimaailmaa vyöryttävä teos, jonka ytimessä on vaiettuja rakkauksia. Pääsin kirjan mukaan kunnolla lähes sata sivua luettuani, silloin kirjoitus vasta alkoi herätä silmissäni eloon. Tunnistin sen ruumiin. Elsen ja Ingan välisen suhteen kuvaus, kielen haeskelu ja opettelu oli kiehtovaa luettavaa. Puolivälin jälkeen taas hieman uuvuin. Taustalla vaikuttavat historian käänteet, erityisesti sota, evakkoon lähtö, paluu Suomeen. Laitila liittyy ilmaisullaan voimakaskielisten pohjoisen kuvaajien jatkumoon. Tuoreelta tuntuu erityisesti naisten välisen suhteen kuvaus historiallisessa kehyksessä, suomalaisen maaseudun keskellä.

Joitakin muttia tuli vastaan. Välillä ollaan rajoilla siinä, onko teksti liian rönsyrunoilevaa, vaikka onkin ihailtavan kekseliästä: "Heimon iho alkoi väristä hänen ympärillään hysteerisenä hyhmänä, valo painoi hänet pienemmäksi, hikiseksi mytyksi ja kiteytyi kantapäihin kiviksi, jotka raspasivat hänen saappaidensa anturat rikki." (s. 109) Kesken kielikuvaa jouduin palaamaan takaisin: mitä tässä kuvattiinkaan, ai se oli valo joka raspasi saappaiden anturat rikki, eivätkä askeleet. Tunnelman luominen ja miljöön tarkat yksityiskohdat ovat itsessään hyvä asia, mutta välillä tuli vastaan kappaleita, jotka minusta tuntuivat romaanin ytimeen liittymättömiltä – esilukijana olisin vetänyt rukseja yli. Veikkaan, että vielä muutama vuosi sitten olisin pitänyt tällaisesta tyylistä enemmän. Mietin myös kaikkitietävää kertojaa, ja onko se ollut paras mahdollinen ratkaisu, vai olisiko minäkerronta tuonut enemmän voimaa, variaatiota. Tyylinsä romaani pitää alusta loppuun, kokonaisuus on eheä ja lauseet rakenteeltaan hiottuja. Lihallisuus sykähtelee tekstissä, se elää erityisesti luonnon ja eläinten kielikuvissa.

"Elsestä oli lohdullista maistella Ingan sanoja, nuolla niiden sileitä pintoja, joita hän ei vielä tuntenut liian syvällä kehossaan. Ensin he ojensivat toisilleen pienempiä sanoja. Ne jäivät aivan pinnalle, iholle tai hiuksille pölyksi, niin että pelkkä ristiveto tai etelätuuli voisi ne puhaltaa pois." (s. 126)