Keskustelu

TuomasA

28.6.2019

En minä ole nainen, olen neutri, naukaisee kissa turhautuneena ja loikkaa kirjahyllyn päälle miettimään, vieläkö tämä roolien ahtaus puristaa yhtä ajankohtaisena kuin sata vuotta sitten. Aino Vähäpesolan Onnenkissa on esikoisteos, joka tuo kirjalliseen maailmaamme tarkan, selkeän ja luistavakynäisen ajattelijan. Kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, jota on kuvattu esittelyissä esseeromaaniksi. Sen alussa tulee vastaan sisällysluettelo, joka sisältää otsikoituja osioita, joten kirjastonhoitajaminäni lähti lukemaan esseekokoelmaa. Se on minusta perusteltukin luokitus, sillä Vähäpesola käsittelee teoksessa Edith Södergranin runoutta, lukee sitä omaa elämäänsä vasten ja kirjoittaa kokemuksista, jotka ovat varmasti monelle tunnistettavia, yliopisto-opiskelusta parisuhdedynamiikkaan. Tekijä kulkee polkuja, jotka haarautuvat moneen, mutta ne mahtuvat silti teksteille annettujen otsikkojen alle.

Vähäpesola kirjoittaa vaivattoman tuntuisesti etenevää tekstiä, mutta samaan aikaan tavalla, josta näkee, että kirjoitus on vaatinut ajattelua ja työstämistä. Yksityiskohdat ovat täsmällisiä; aiemmin tapahtuneita tilanteita kuvataan tarkkuudella, joka sai minut miettimään romaaniksi kutsumisen perusteiden täyttymistä. Luodaanko tässä myös fiktion mieltä? Päähuomio lukiessa oli kuitenkin ajattelun kuvauksessa. Minulla teos pääsi parhaiten vauhtiin sen toisesta tekstistä "Pettymys" lähtien, ja siitä eteenpäin olin täysillä mukana. Kirja tuo feminististä ajattelua näkyviin konkreettisen elämän tasolla ja osoittaa, missä kohdin rakenteet tulevat lihaksi. Siitä puheenollen, seksiä teoksessa käsitellään todella terävään tapaan. Olen kuvitellut, että erityisesti seksuaalivähemmistöt jäävät relevantista seksitiedosta kouluikäisinä paitsi, vaan eipä tuo heteroseksistä annettu "penis-vagina-siemensyöksy"-valistuskaan ole kovin moninaista kuvaa jälkeensä jättänyt. Kertojan tympääntymisen voi tuntea, kun hän kuvaa ex-poikaystävän kanssa koetun seksin yksiulotteisuutta. Huomio kiinnittyy myös siihen, miten mutkattomasti kerrotaan seksikokemuksesta samaa sukupuolta olevan kanssa, ja miten se avartaa kokijan maailmaa oman kehon suhteen – että tällaistakin voi tehdä. Myötäelävä lukija tuntee kertojan kanssa löytämisen riemua. On myös kiinnostavaa miettiä, missä määrin tietynlaisen seksin toteuttaminen voi olla jopa poliittinen valinta.

Vähäpesolan esikoinen on tekstiä, joka pitää mielenkiinnon yllä. Joogakuvaukset tuntuvat tuovan kirjaan rentoutta. Onnenkissa saa innostumaan Södergranin runoudesta, jota onneksi löytää kirjastosta lainaan helposti – kysehän on klassikosta, ja syystä. Toivon myös Vähäpesolan kirjalliselle uralle lentävää lähtöä ja kantavaa jatkoa.

"Luennoilla käsittelimme aina jäsenneltyä lukukokemusta, jota on täydennetty analyysillä ja paikattu salonkikelpoisemmaksi. Emme käsitelleet raakaa, ensimmäistä kokemusta. Sellainen kestää noin sekunnin. Se sekunti voi viedä lukijan millimetrin päähän henkilöhahmon ihosta ja kasvojen ilmeestä. Tai sitten se on välähdys, jossa on itse sen ihon sisällä, on itse se ilme." (s. 41)