Maijaliisa Dieckmann: Lukutaito sormenpäissä

Pariisin Sokeain Instituutin makuusalissa on hiljaista. Pojat, joita on lähes sata, ovat jo menneet nukkumaan. Gabriel Gauthier, joka on aina selvillä kaikesta mitä Instituutissa tapahtuu, tulla porhaltaa sisään.

- Pojat, minulla on teille jännittävää kerrottavaa!

Pojat ovat hetkessä hereillä.

- Huomasitte varmaan, että kouluun tuli tänään vieras.

- Kuulemma kapteeni Barbier keisarin armeijasta, Louis Braille tietää.

- Hän on ystävineen kehitellyt yökirjoituksen.

- Mikä se on?

- Sen avulla sotilaat voivat antaa toisilleen tietoja myös pimeässä. Kuvitelkaa, että joukko on piilossa jossakin kallionkolossa. Heillä on asiaa joukon komentajalle, mutta puhua ei uskalla.

- Miksi ei? joku lapsellinen kysyy.

- Vihollisen kuulovartio kuulee äänen ja ampua posauttaa juuri siihen suuntaan.

Kirjoittaakaan ei voi, sillä kuka sen kirjoituksen lukisi, kun on yö ja pimeä.

- Niin, ei kukaan, pojat myöntävät.

- Täytyy tehdä merkkejä, joita tunnustellaan sormin. Jokin merkki tarkoittaa, että on valmistauduttava hyökkäykseen, toisenlainen merkki jotakin muuta. Merkkien avulla tieto kulkee mieheltä miehelle, eikä vihollinen aavista mitään. Kapteeni Barbier arvelee, että menetelmästä olisi apua myös sokeille.

Louis Braille kuuntelee tarinaa, ja merkkien kieli alkaa elää hänen päässään. Hänet on kymmenvuotiaana lähetetty Sokeain Instituutin kouluun, sillä häntä polttaa sammumaton tiedonhalu. Hän haluaisi kuulla kaikki maailman tarinat ja oppia kaiken maailman tiedon. Se ei kumminkaan käy, sillä hän on ollut sokea lapsesta asti, eivätkä kirjojen salaisuudet aukea hänelle. Niin kauan kuin hän muistaa, hän on yrittänyt keksiä kirjoitusta, jota myös sokeat voisivat lukea. Nyt sellainen saattaa olla tarjolla. Heti aamulla Louis ja Gabriel iskevät kuin haukka kapteenin kirjoitusmerkkien kimppuun. Niitä voi lukea sormenpäillä, mutta muuten koko menetelmä on sekava ja vaikea.

- Me kehitämme paremman, Louis sanoo.

Sokeainkirjoituksen keksimisestä tulee heille jokapäiväinen elämäntyö. Sokeat ovat tähän asti lukeneet kohokirjoitusta, jossa aakkosten kirjaimet voi tuntea sormenpäillä. Mutta kohokirjoituksessa on haittansa. Sormenpäät eivät tunne kovin pieniä kirjaimia, ja siksi kirjoista tulee suuria ja kömpelöitä. Yhdelle sivulle mahtuu vain pari lausetta. On keksittävä kätevämpi tapa, Louis ajattelee.

- Meidän kirjoituksemme perustuu pisteisiin, hän päättää.

Hän keksii kuuden pisteen menetelmän. Jokaista kirjainta varten on paikka kuudelle koholla olevalle pisteelle. Pisteen paikkoja on aina kaksi rinnan ja kolme allekkain. Ylärivin ensimmäinen piste merkitsee A-kirjainta, B on vasemman laidan kaksi ylintä pistettä. Louis laskee, että pisteitten mahdollisuuksia on näin 164, eli kaikille maailman kirjaimille voi keksiä oman merkin, samoin numeroille, matematiikan käsitteille ja nuoteille.

Louis Braillen pistekirjoitus tulee valmiiksi, kun Louis on noin viidentoista ikäinen, ja sitä käytetään Pariisin Instituutissa innokkaasti. Sillä kirjoitetaan, ja sitä luetaan. Louis haluaisi, että Ranskan muutkin sokeat voisivat käyttää sitä.

- Eikä vain Ranskan vaan koko maailman sokeat!

Vuosien kuluessa hänen toiveensa toteutuu. Pistekirjoituksesta tulee sokeitten yhteinen kieli. Näin Louis Braille antaa sokeille lukemisen ja kirjoittamisen lahjan. Louis Braille kuoli vajaat kaksisataa vuotta sitten, mutta hänen pistekirjoituksensa elää. Se on vieläkin, tietokoneitten ja äänikirjojen aikana, näkövammaisten tärkein kieli.

- Maijaliisa Dieckmann

(Tarina on julkaistu myös kirjallisuuslehti Vinskissä 3/2010.)

Teksti julkaistu alunperin Okariinossa, julkaistu ja päivitetty viimeksi 22.2.2010.
Siirretty Kirjasampoon 10.2.2016.