Leena Ravanttin runoilijahaastattelu - Kahdeksan kimuranttia kysymystä

 

Syntymävuosi: 1947

Asuinpaikka: Espoo

Perhe: mies ja 4 aikuista lasta, 1 lapsenlapsi

 

Lapsuudenkodissani musisoitiin paljon ja nautin kovasti esim. pianokappaleista, joita

isommat sisarukseni soittivat. Eräässä soittovihkossa oli pieni kaunis J.S.Bachin kappale ja sen vierellä maalaus, jossa kuvattiin Bach sulkakynineen sävellystyössä ja perhe siinä kotoisasti ympärillä. Tämän kaiken inspiroimana kyhäsin (noin 8-9 vuotiaana) lastenhuoneen nurkkaan pahvilaatikosta kirjoituspöydän, otin kynän ja paperilehtiön ja aloin leikkiä suurta säveltäjämestaria. Kun en kuitenkaan oikein tiennyt, miten siihen paperille sävelletään, rupesin kirjoittamaan runoa tontusta. Runo syntyikin aika helposti. Kun näytin sitä kotiväelle, kaikki hämmästyivät:

 

- Oletko sinä tämän tehnyt…tämähän on tosi hyvä jne.

 

Niin kannustavan palautteen sain, että innostuin jatkamaan ja runoja alkoi tulla lisää tasaiseen tahtiin.

 

Kirjoitan lastenrunoja, koska se on minusta hauskaa, haastavaa ja mielekästä ja koska

tunnen ehkä parhaiten hallitsevani mitallisen ja loppusoinnullisen runon tekemisen – ja sehän on vähän pois muodista aikuisille kirjoitettaessa. Lapsia sillä voi haastaa leikkiin ja mielikuvituksen käyttämiseen, rytmistä ja suomen kielen sanoista nauttimiseen sekä runouden rikkaan maailman löytämiseen. Runon rytmi ja soivuus auttavat siinä, että runo jää mieleen ja puhuttelee ehkä pitempäänkin – sitä paitsi siitä voi aina joku tehdä myös laulun. Näin olen itsekin jonkin verran tehnyt.

 

Lapsille kirjoittamisesta on tullut minulle eräänlainen kutsumus oman papinkutsumukseni rinnalla. Minusta on hienoa ajatella, että pieneltä osaltani voin olla kehittämässä lasten sanavarastoa – ajattelun välinettä – ja myös antamassa aineksia lasten ja vanhempien yhteisiin lukuhetkiin. Niillä näen suuren merkityksen turvallisuudentunteen ja läheisyyden luomisessa.

 

Lastenrunoissa voi puhua tärkeistä asioista sadun ja kuvittelun keinoin,

hassuttelemallakin. Minusta on hienoa, jos lapsille ominainen leikkimieli voisi säilyä ja olla elämänmittainen asia. Sitä puolta lukijoissani – ja myös itsessäni - tahdon runoillani ruokkia.

 

Myös oivaltaminen ja kyky löytää uudenlaisia ratkaisuja on tässä maailmassa tärkeää ja siksikin näen mieltä lapsille kirjoittamisessa ja ylipäätään siinä, että pyritään luomaan tasokasta lastenkulttuuria.

 

Runoni syntyvät, kun asetun kirjoittamaan ja kokeilemaan, etsimään vauhtiin pääsyä.

Joskus kyllä jokin tapahtuma tai mieleen tullut hauska sana tai riimi voi alkaa synnyttää runoa vaikka kesken kävelylenkin tai soppakauhaa käännellessä, mutta harvemmin niin. Useimmiten tarvitsen sen, että istun koneen ääreen ja alan kirjoittaa. Ehkä päässäni on jokin etukäteen keksimäni aihe tai sitten otan esiin kuvia tai vaikka postikortteja, joita olen ottanut talteen, koska niissä olen nähnyt jotain mielikuvitustani innoittavaa. Aika monet runoistani ovat saaneet alkunsa kuvan tai siinä näkemäni pienen yksityiskohdan pohjalta.

 

Inspiraatio, se, että runoa alkaa siinä kirjoittaessa tulla niin, ettei itsekään oikein tiedä, mistä se tulee, on hieno kokemus!

 

Runoraitteja voisi kehitellä monenlaisia. Yksi voisi olla vaikka sellainen värikäs

suunnistusrata, jossa seuraavaan houkuttelevan näköiseen paikkaan saisi edetä vasta

kun on keksinyt rastipaikalta löytyvään sanaan sopivan riimin.

 

Toisaalta olisi erityisen ihanaa kulkea metsäpolkua, jonka varrelta sieltä täältä

tulisi vastaan runopysäkki, vaikka tällainen: Pysäkiltä löytyisi soma postilaatikko ja kahden puun väliin kiinnitetty verkkokeinu. Postilaatikkoon olisi kätketty runo ja sitä saisi sitten asettua lukemaan ja mietiskelemään siihen verkkokeinuun, jota lempeä tuuli hiljaa keinuttelisi…

 

Hyvä lastenruno on hyvällä kielellä kirjoitettu, hauska, herkkä tai joskus vakavakin.

Siinä on oivalluksia, se antaa hyviä elämyksiä ja kutsuu lukijansa tai kuulijansa käyttämään mielikuvitusta, kuvittelemaan yli sen, mikä on tavanomaista ja usein niin

totista.

 

Hyvä lastenruno puhuttelee sekä lasta että aikuista.

 

Kyky nähdä, tuntea ja oivaltaa ja taito pukea kokemuksensa sanoiksi sillä tavoin

ytimekkäästi ja koskettavasti, että vastaanottaja saa siitä itselleen jotain arvokasta.

 

No, minähän kyllä olen se apupappi, joka nauttii papupatansa papujen (hassujen

sanojen ja hullujen juttujen) esiin poksahteluista kirjassa ”Ketunhäntä kainalossa”, mutta mielikuvituksessani voisin olla vaikka pieni hiiri, joka kokee suuria esim. runoissani ”Sateen tipahdellessa” (Tule mukaan mummikulta) tai Pienessä suurta (On jänis pensaassa sykkyrällä).

 

Kirsi Kunnaksen ”Tiitiäisen satupuu” on aina vain yhtä upea kirja, niin kuin kaikki muutkin hänen runokokoelmansa!

 

Tule mukaan mummikulta, Gummerus. 1979

On jänis pensaassa sykkyrällä, Gummerus. 1981

Ketunhäntä kainalossa, Lasten Keskus. 2005

Pieni aarreaitta III, WSOY. 1993

Neulaspolku, Otava. 2001

Vauhtipyörä, Otava. 2002

Kultainen lastenrunokirja, Tammi. 2005