Inkeri Karvosen runoilijahaastattelu - Kahdeksan kimuranttia kysymystä

Syntymävuosi: 1942

Asuinpaikka: Kannus

Perhe: avioliitossa, 8 lasta, lastenlapsia

 

Ensimmäinen runokirjani, Samettikuu, ilmestyi 1980. Mutta milloin astuin polulle, jossa kielen mahdollisuudet tietoisesti avautuivat riimeiksi, saivat runon rytmin ja poljennon, polulle joka lopulta päätyi kustantajalle? Miettiessäni omaa runoilijanuraani en voi olla tähyämättä lapsuuden voimakkaisiin kokemuksiin, joihin liittyi selittämätön kutsumustietoisuus kirjailijan tehtävästä. Aloittaessani koulun olin kuusivuotias. Kirjalliset vaikutteeni olivat tähän saakka välittyneet lähes kokonaan kodin, lähinnä äidin kautta lauluista ja loruista työn keskellä. Nyt alkuopettajastani tuli merkittävä henkilö. Hän kohtasi meidät oppilaansa ennakkoluulottomasti kertomalla tarinoita ja lukemalla ääneen monenlaista kirjallisuutta, myös runoutta. Mielikuvituksen portit lennähtivät auki uusiin

ulottuvuuksiin. Kieli alkoi kiehtoen kuljettaa runopoluille ja sadun maille. Rohkaistuin tapailemaan ihan omiakin riimejä ennen kuin edes osasin kirjoittaa. Mutta tällä seikalla ei ollut suurta merkitystä. Suurta oli kirkkaana aukeava tietoisuus tulla runoilijaksi ja sadunkertojaksi.

 

Ensimmäisen runoni kirjoitin yhdeksänvuotiaana. Siitä alkaen kirjoittaminen alkoi tulla osaksi elämääni kasvaen yhä pakottavammaksi tarpeeksi. Matka ensimmäisen kokoelmani julkaisuun oli monivaiheinen ja pitkä. Onneksi jaksoin luottaa kutsumuksen

voimaan. Opettajana, perheenäitinä ja lukuisten luottamustehtävien ohella ajan

järjestäminen kirjoitustyölle kun on ollut mittava haaste.

 

Uskon, että jokainen kirjailija tuntee omimman alueensa, missä luovuus pääsee

oikeuksiinsa. Minulla se on lasten maailma. Se on syvien tunteiden, vastakohtien,

estottomuuden, aina uuden löytämisen maailma. Havahtumisen maailma. Arvostan ja

kunnioitan sitä. Haluan runoillani auttaa lasta pitämään naurusta ja leikistä kiinni,

näkemään maailmassa iloa ja kauneutta kaikesta pahasta huolimatta. Runokin voi avata

elämän monimuotoisuutta ja vahvistaa lasta hänen omassa kasvussaan.

 

monenlaisissa tilanteissa ja paikoissa, usein odottamatta ja yllättäen. Ehkä se on osoitus siitä, että mieli väreilee ja havainnoi vastaanottavaisena, tallentaa tiedostamattaankin elämyksiä, kuin siemeniä. Sopivan hetken tullen niistä nousee runon ituja, sanoja joista jäsentyy kokonaisuus. Ellen voi kirjoittaa runoa saman tien, kannan sitä muistissani kunnes tilaisuus kirjoittamiseen tulee. Olen oppinut käyttämään pienetkin hetket hyväkseni.

 

Minun runoraittini kulkisi kaikkien vuodenaikojen läpi, erilaisten maisemien kautta,

suikertaisi metsään, levenisi heleälle niitylle, polveilisi tunturien rinteitä ja purojen rantoja.Siellä kulkisi eläimiä ja lapsia ja lempeäkatseisia aikuisia. Runoraitillani puhaltaisivat huumorin tuulet ja viipyisi sadun lumo. Olisi tilaa luovaan leikkiin, mutta myös hiljaisuuden kuunteluun.

 

Hyvä lastenruno on mielestäni moniulotteinen, selkeistä aineksista punottu kokonaisuus. Sen elementit tavoittavat luontevasti lapsen, mutta ne kiehtovat myös aikuista. Hyvä lastenruno on kuin lapsen mieli, liikkuva ja yllätyksellinen. Aina tuore ja ajankohtainen.

 

En osaa tarkkaan määritellä, mitkä ominaisuudet tekevät runoilijasta juuri

lastenrunoilijan, luovuus kun on kaiken kirjallisen tuotannon elinehto. Pidän kuitenkin erityisen tärkeänä runoilijan eläytymiskykyä ja herkkyyttä, jotta hän voisi kuulla lapsen sydänäänet. Jotta voisi aistia, miten lapsi kokee maailman. Se on alati nöyrää oppimista. Lastenrunoilija elää oikeastaan koko ikänsä omaakin lapsuuttaan.

 

”Olen napakettu, valkoturkkinen...” kirjoitan kokoelmassani Samettikuu. Ihailen

napaketun, naalin, rohkeutta taistella olemassaolostaan, voimaa laulaa omia laulujaan

elinympäristön paineista huolimatta. Ja onhan napakettu yksi suloisimmista luonnon

eläimistä! Kaiken tämän vuoksi haluaisin olla napakettu. Tai sitten Rouva Tuuli!

 

Juuri nyt Tammen kultainen lastenrunokirja on yhdessä lastenlasten kanssa vietettävien runohetkiemme suosikki. Kaarina Helakisan Ystäväni metsänväki tuntuu hyvältä aina.

 

Samettikuu, Otava. 1980

Huilupuu ja ruusukissa, SRK. 1996