Markku Karpio

Markku Karpion nuorten kirjat ovat mainioita siksi, että niissä on hyvin elämänoloinen, uskottava ja kuitenkin persoonallinen tarina. Ja huomaan aina kiinnittäväni huomion kieleen, jota käytetään, onko se aitoa, luontevaa, miltä se maistuu, saanko silmieni eteen kuvan, korvien väliin tunnelman. Karpion sanasirkus on ajoittain ääneennaurattavaa. Vaikeita tilanteita ja asioita paikkaa usein huumori, ellei sarkasmi.

Karpion nuorten kirjoissa olen lähtenyt matkalle mm. nuoren tytön aikuisuutta ja omaa identiteettiä etsivään mieleen, jota sotkee kiihkouskovaisuus (Tie auki taivasta myöten, 2001). Tärkeitä asioita kuten kiusaaminen, erillisyyden tunne, rasismi käydään läpi nuoren pojan perspektiivistä kirjassa 3 siltaa mantereelta (1997).

Markku Karpion lastenkirja Puh pah pelistä pois on tämän vuoden LukuVarkaus palkintoehdokas. Kirjassa innokas jalkapallon harrastaja Iida loukkaa jalkansa juuri ennen futisleiriä ja naapuriin muuttaa joku outo tummaihoinen poika, joka pyrkii ystäväksi, vaikka omituisia tunkeilijoita Iida kiukuspäissään kaikkein vähiten kaipaisi.

Kirjailija asuu Utössä saaristossa ja harrastaa itsekin jalkapalloa, pitää mm. Aleksis Kiven ja John Irvingin kirjoista, kuuntelee mielellään Debussyä ja David Bowieta ja katselee kernaasti Pedro Almodovarin ja Aki Kaurismäen elokuvia.

Ote kirjasta Naisten mies, jossa saavat kyytiä utopistiset miehen ja naisen mallit ja jossa kerrotaan tarina miehestä, joka epätoivoisesti yrittää olla sekä macho, että napinompelija.

Kaiken kruunuksi sain lokakuussa kaupungin viran Pernontien päiväkodista. Isä ja äiti olivat onnessaan, kun pojasta vihdoin tuli oikea virkamies. Aino joka arvosti ainoastaan johtajatason äijiä ennusti ja ehdotti, että minä viimeistään parin vuoden kuluttua hakisin jotain päiväkodinjohtajan virkaa. Minä poika hymyilin onnesta hulluna ja nyökkäilin joka suuntaan kuin hangonkeksimarionetti. Sitten me vielä hetken mielijohteesta, kesken aurinkoisen ja kuulakkaan iltapäiväkävelyn, poikkesimme Hämeenkadulla yhteen kultasepänliikkeeseen ja ostimme kihlat, josta varsinkin minun äitini liikuttui täysillä ja oli onnessaan ja tyytyväinen kuin tyrninmarjapensas. En hennonnut  pilata tunnelmaa paukauttamalla, että olimme menneet kihloihin puolipiloillamme, ilman sen vakavampia suunnitelmia mennä naimisiin. Tulkitsin äidin kohkaamisesta, ettei minun elämästäni enää puuttunut kuin 300 vieraan kirkkohäät, kaksi fiksua lasta, tyttö ja poika, ja myöhemmin kun rahavirrat ryöpsähtäisivät kunnolla auki, komea kelohonkakesämökki jossain suojaisassa lahdenpoukamassa. Ja tädää: turvallinen sosiaalidemokraattis-porvarillinen elämäni olisi täydellistä kuin kuolema. Ainoat asiat mistä meille siinä vaiheessa tuli Kirsin kanssa jatkuvaa sanomista, olivat minun sillointällöiset juoksulenkkini Kottosen kanssa ja Kirsin tupakointi olohuoneessa. Mutta minä opin antamaan periksi, en jaksanut ruveta vänkäämään mitättömistä asioista. Oli paljon helpompi elää kun antoi Kirsin päättää.

- Satu Vähämaa - Viimeksi päivitetty 1.6.2010

Siirretty Kirjasampoon: Kimmo Leijala / 20.2.2013