Sinisiä satuja

PUNAINEN PIONI

"Kaukana itäisillä mailla asui kerran keisari. Keisarilla oli oikea hovi ja monen monta pientä huvilinnaa sumussa keinuvien vuorten vaiheilla. Hovissa oli oikea hattupäinen kokki ja olipa pieni leipuripoikakin pelkästään tuhatlehtisiä leipomassa. Eikä kukaan osannutkaan leipoa rapeampia tuhatlehtisiä eikä piirtää kevyempiä kirjaimia kuin tuo pieni leipuripoika. Keisarilla oli summattomasti aarteita: vanhoja aseita ja homeenvihreitä kammioita täynnä kimmeltäviä kiviä, mutta enemmän kuin kaikkea, mitä omisti, hän rakasti lastansa, pientä vinosilmäistä prinsessaa. Tämä oli siitä erikoinen, ettei ollutkaan hänen oikea tyttärensä, vaan löytölapsi, linnaan matkustavaisten mukana kulkeutunut tuulisena talviyönä, suuren nälänhädän aikana. - Rakastan häntä kuin omaa lastani, huokasi vanha keisari, jolla ei ollut omaa lasta. ja niin kuin arvata saattaa, tyhmyrit nauroivat silloin ja vilkuttivat toisillensa silmää. Mutta keisaripa sen asian paremmin tiesi, koska puhui täyttymättömistä toiveistaan. Sitten sattui niin surullisesti, että leipuripoika rakastui prinsessaan, joka oli hienompi ja ylhäisempi kuin oikea prinsessa olisi osannutkaan olla. Ja prinsessakin rakasti hiukan poikaa, ihan hiukkasen ensin vain, sen verran ettei sitä tarvinnut itselleenkään tunnustaa. - Saanko kaapia taikinakulhon? kysyi prinsessa aikaillessaan leivintuvassa. - Kuinkahan tuo olisi, Teidän ylhäisyytenne, kun muut, vähemmän arvolliset, jo ovat pistäneet siihen lusikkansa, sanoi poika. Niin he puhelivat aivan tavallisista asioista, jotka äkkiä saivat uuden merkityksen: - Mikä sinun nimesi on? kysyi prinsessa. - Sillä ei ole väliä, mutta mikä sinun nimesi on, prinsessa? - Minun nimeni on Punainen Pioni, vastasi tyttö. - Kun tulin tähän taloon, olin unohtanut oman nimeni, ja keisari, joka rupesi isäkseni, halusi kutsua minua kauneimmalla nimellä, minkä tiesi. Ja tämän kerrottuaan he havaitsivat, että tunsivat toisensa paremmin kuin kenenkään muun maailmassa. - Voi, miksei rakkaus voi aina pysyä salassa, omassa povessani vain! huokaili nyt leipuripoika. - Voi, miksi pioni pudottaa niin pian teränsä? tuskaili tyttö. - Lähdetäänkö yhdessä vuorten erakon luo ostamaan taikajuomaa? he kyselivät toisiltaan. ja he lähtivät sinne käsi kädessä ja lauloivat kulkiessaan: Kun juomme taikajuomaa ei meitä kukaan huomaa: katoamme, unohdumme, uppoamme juomme taikajuomaa - Oi uni, meidät peitä niin ettei kukaan meitä kaipaa eikä huomaa. - Minä en voi saada sinua muuten, maailma on sellainen, sanoi poika. - Maailma on sellainen, toisteli tyttökin. Kuljettuaan seitsemän päivää poika ja tyttö koputtivat vihdoin vuorten erakon ovelle. - Tulimme ostamaan taikajuomaa, sanoi poika kohteliaasti ja risti kädet rinnalleen. - Ettei vain isä huomaa, sanoi tyttö ja kumarsi syvään. - Mutta eikös siinä ole itse jalosukuinen prinsessamme? kysyi erakko kauhistuneena - vuorten hengetär on nähkääs kieltänyt myymästä jalosukuisille! - Sittenhän voit myydä minulle, keksi poika. Minkäpä sille mahtoi. Erakko otti lyhtynsä ja pullonsa ja suppilonsa ja meni tötteröhattuaan puistaen siniselle kaapilleen. Oikeastaan: mitä toisten päätökset häntä liikuttivatkaan! Mutta korean nimilapun hän liimasi pullon kylkeen. - Nyt olen ainakin varoittanut, hän tuumi. Sitten poika ja tyttö suuntasivat kulkunsa jakarandametsään. - Pitsimetsässä, sanoi poika. - Niin, vastasi Pioni. - Pian, sanoi poika. - Ennen kuin aamutuuli vie sinut luotani, lisäsi tyttö, sillä hän arvasi, että isä oli lähettänyt ratsumiehiä häntä jäljittämään. - Kuuletko kavioiden kapsetta? hätääntyi poika. - Kuulen kuin kuulenkin, vastasi tyttö silmää räpäyttämättä. Niinpä he joivat taikajuomaa vihreässä pitsimetsässä vihreästä jadepullosta, mutta pullon vaaleanpunaisen ja valkoisen laskoshatun he antoivat ohi kulkevan pienen tytön nukelle kesähatuksi. ja hupsis! Sille paikalle, missä he olivat istuneet, puhkesi suuri punainen pioni. Punaisen Pionin etsijät jähmettyivät juuri silloin ratsujensa selässä ja kyselivät toisiltaan: - Ystävät, miksi lähdimmekään matkaan? - Sanokaa, miksi ratsastamme hevoset vaahdossa! - Ketä kummaa olemmekaan etsimässä? Mutta yksikään ei muistanut. Vanha keisarikaan ei muistanut. Mutta iltaisin, kun hän avasi ikkunansa ja tunsi puutarhoista tulvivan pionin tuoksun, hänen rintaansa koski jokin kadotettu, jonka hän oli unohtanut. Ja tämä on tottakin todempaa. Taitapa vain punaisen pionin kukka ja vie se kasvojesi lämpöön, niin huomaat sen tuoksuvan selvästi kardemummalta ja sahramilta, sillä leipuripoika ja Punainen Pioni ovat istuneet posketusten lumisilla vuorilla kauan sitten ja mietipä vain: ehkä sinäkin olet unohtanut sen, mitä päätit lähteä etsimään."