Niittu
Tyyppi
runot
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Kirjallisuudenlaji
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Kieli
Tekstinäyte
Niittu on metsässä kalteva pohjaan,
kuusilta ympäröitty,
korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,
kiireillä kotkat sinkoo;
kumpu on sen keskellä
viherjäinen, sileä
ja kallistuuvi rauhallinen niittu
matalakoivuseen suohon.
Seistessäs niitulla ihanal kummul
katsahda tienoon pohjan:
aho siel paistaavi, mansikkatöyräs
toispuolel harmaat suota.
Onko kotokunnas siel,
ilomäki lapsuuden,
kun sydämmeni tunteist kummallisist,
muistoista ihanist riutuu?
Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
helteises heinäkuussa,
juhlallist muotoa kantoivat kuuset
kotkien kirkkuessa;
tuuli oli vaijennut,
vitkon pilvet kiiriilit,
kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil;
vallitsi himmeys kaunis.
Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
otsallain väikkyi vielä,
nuorison seurassa karkelin niitul,
kunnaalla ruohosella;
nuorukaiset karkelit,
vilkkaat immet karkelit
ja ilon pauhinasta metsä kaikui,
kuusisto synkeä kaikui.
Yks oli impien iloses joukos
kaarevil silmäripseil,
hartioil aaltoilit kiharat mustat,
kiiltävät, hiilumustat;
hopeekellon helinä
oli hänen äänensä
ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
koska hän kunnaalla väikkyi.
Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
hohtavat ohauksein?
Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume
syämmeni kammioissa?
Miksi kuuset synkeät
katsahdit niin armahast?
Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?
Enpä mä tietänyt sillon.
Alat vaan virtasi impeä kohden
katsantoin säteet kaikki,
harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,
purpurahuulillansa.
Hänen silmäins lähteistä
kaukamailma riutuva,
kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,
kangasti sieluuni armaast.
Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
ehtoosen myöhään asti;
aamua, sillon kosk niitulle tultiin,
muistin kuin entisyyttä.
Kotihin nyt käyskeltiin
tuleniskus Kalevan,
kuin houraileva seurasin mä heitä
ihanal heinäkuun illal.
Viimeisen kerranpa katselin sillon
kaunista neitoo täällä;
valkean säihkynäs äänettömässä
kiharans uiskentelit;
otsal tulen valkeus,
silmäkuopis hämäryys
ja lempee äänens kerran kaikui vielä;
ainiaaks meistä hän siirtyi.
Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
lainetten aavaa tietä,
ei toki kuvansa muistostain siirry,
ei tämän taivaan alla,
eikä päivä pilvinen;
eikä niittu himmeä;
siel näin mä mustakiharaisen immen,
näin hänen unessa armaas.
kuusilta ympäröitty,
korkeilta kuusilta synkeäs kaapus,
kiireillä kotkat sinkoo;
kumpu on sen keskellä
viherjäinen, sileä
ja kallistuuvi rauhallinen niittu
matalakoivuseen suohon.
Seistessäs niitulla ihanal kummul
katsahda tienoon pohjan:
aho siel paistaavi, mansikkatöyräs
toispuolel harmaat suota.
Onko kotokunnas siel,
ilomäki lapsuuden,
kun sydämmeni tunteist kummallisist,
muistoista ihanist riutuu?
Olipa pilvinen sunnuntaipäivä
helteises heinäkuussa,
juhlallist muotoa kantoivat kuuset
kotkien kirkkuessa;
tuuli oli vaijennut,
vitkon pilvet kiiriilit,
kuin vuoret mustanharmaat, kuusten kärjil;
vallitsi himmeys kaunis.
Vaikkapa lapsuuden liepeä viiri
otsallain väikkyi vielä,
nuorison seurassa karkelin niitul,
kunnaalla ruohosella;
nuorukaiset karkelit,
vilkkaat immet karkelit
ja ilon pauhinasta metsä kaikui,
kuusisto synkeä kaikui.
Yks oli impien iloses joukos
kaarevil silmäripseil,
hartioil aaltoilit kiharat mustat,
kiiltävät, hiilumustat;
hopeekellon helinä
oli hänen äänensä
ja liikuntonsa niinkuin taivaan-haamun,
koska hän kunnaalla väikkyi.
Miksi niin ihanast hekumast sykkyy
hohtavat ohauksein?
Miksi tuo pyhästi kuohuva kuume
syämmeni kammioissa?
Miksi kuuset synkeät
katsahdit niin armahast?
Maa, taivas, miks niin autuaasti hymyit?
Enpä mä tietänyt sillon.
Alat vaan virtasi impeä kohden
katsantoin säteet kaikki,
harhaillen viivyit he kaunosen kasvoil,
purpurahuulillansa.
Hänen silmäins lähteistä
kaukamailma riutuva,
kuin vaisut kodon sinikunnaat tuolla,
kangasti sieluuni armaast.
Iloitsit kunnaalla immet ja poijat
ehtoosen myöhään asti;
aamua, sillon kosk niitulle tultiin,
muistin kuin entisyyttä.
Kotihin nyt käyskeltiin
tuleniskus Kalevan,
kuin houraileva seurasin mä heitä
ihanal heinäkuun illal.
Viimeisen kerranpa katselin sillon
kaunista neitoo täällä;
valkean säihkynäs äänettömässä
kiharans uiskentelit;
otsal tulen valkeus,
silmäkuopis hämäryys
ja lempee äänens kerran kaikui vielä;
ainiaaks meistä hän siirtyi.
Ainiaaks siirtyi hän kaukaisiin maihin
lainetten aavaa tietä,
ei toki kuvansa muistostain siirry,
ei tämän taivaan alla,
eikä päivä pilvinen;
eikä niittu himmeä;
siel näin mä mustakiharaisen immen,
näin hänen unessa armaas.
Osana julkaisua
Nimi
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
3