Äidin sydän

Äiti löytyi kuolleena eteisestä päällään eilisen kirjeposti ja aamun sanomalehti. Hän makasi mahallaan kylki ulko-ovea vasten, liian isossa aamutakissa ja väljissä tohveleissa, silmät auki, kasvot kääntyneinä ovesta poispäin, pieneksi kutistunut hauras olento. Inari harppasi hänen ylitseen, nosti lehden ja kirjeet, jotka selasi vaistomaisesti, mainospostia ja Ilarilta kortti, Venetsiasta tällä kertaa, vettä ja kaarisilta ja kaksi gondolia. ”Pikku äiti”, enempää Inari ei ehtinyt lukea, postit putosivat käsistä, ja hän syöksyi keittiöön, rojahti pöydän päälle, makasi siinä kädet levällään, otsa vahakankaalla ja parkui, parkui ja ulisi, tuntui, ettei se parku ja ulina lopu koskaan, että hänkin on kuollut ennen kuin se loppuu. Mutta yhtäkkiä se loppui, päättyi nikotuksiin ja hikiseen oloon, ja Inari meni takaisin eteiseen, riisui lumituiskussa kastuneen takkinsa ja lakkinsa, märkä sekin, ravisteli niistä pisaroita, kunnes huomasi niiden osuvan äidin päälle. ”Mä kahlasin läpi tuulen ja tuskin, nähdäksesi sun puuterihuiskun”, alkoi takoa päässä. Se tuntui rienaukselta. Hän ripusti takin naulakkoon ja meni puhelinpöydän ääreen soittamaan hätänumeroon. Sormet olivat kylmät, nenä vuosi, ja hän nikotteli vielä puhuessaan, mutta sai sanotuksi osoitteen ja jotenkuten selvitetyksi asiansa. Ne lupasivat lähettää lääkärin ja poliisin.
Poliisin, miksi poliisin?
Poliisi tulee aina, kun ihminen löytyy kuolleena eikä välitöntä kuolinsyytä tiedetä.
Äidin sydän oli lopussa. Ja hänellä oli… ei hän oikein enää ollut tolkuissaan. En ymmärrä, miksi hän oli tuossa ovella, lehti ja kirjeposti olivat pudonneet hänen päälleen.
Odottakaa rauhallisesti, kyllä lääkäri ja poliisit selvittävät kaiken.