Alastalon salissa

Pitäjän isännät, jotka samalla ovat kippareita eli merikapteeneja, kokoontuvat Alastalon saliin päättämään yhteisestä suuresta yrityksestä, parkkilaivan rakentamisesta. Kirjassa kerrotaan lähes tuhannella tiheään paine tulla sivulla, kuinka taloon tullaan, istuinpaikat otetaan, piippuhyllyltä piiput valitaan, juodaan kahvia ja totia, sekä lopuksi kirjoitetaan paperille, minkä osuuden laivaan kukin nimiinsä ja vastatakseen merkitsee. Tämän enempää ei ulkonaisesti tapahdu. Mutta näissä puitteissa kirjailija kuvailee erinomaisella asiantuntemuksella ja havainnollisuudella noita kapteenejaan, heidän luonnettaan ja laatuaan. Samalla tulee vähitellen muun lomassa esitetyksi mitä värikkäimmin näiden saaristolaisten elämää, tapoja, ajatuksia, maailmankatsomusta sekä ympäröivää luontoa. Kerronta on niin rehevää ja harvinaisen huumorintäytteistä, että sen vertaista saa hakea.
Teoksen kieli ja tyyli ovat siinä määrässä omalaatuisiaan, että moni lukija voi niihin, ainakin aluksi, kompastua. Vaikka kirjaa ei ole kirjoitettu murteella, siinä on paljon sanoja, joita toispaikkakuntalainen ei ymmärrä. Monet oudot sanamuodot eivät liene murretta eivätkä kirjakieltä. Lauseet ovat pitkiä ja monin paikoin vaivaloisia. Saattaa tavata kokonaisen sivun, vieläpä kahdenkin pituisia lauseita. Mutta kun on päässyt kotoutumaan teokseen, voittaa nämä hankaluudet ja huomaa yhä useammin lauseissa, jotka ovat kuin hiljaa keinuvia meren laineita, niin runollisen kauniita sanontoja, että ne ovat taas kuin pieniä auringon kultaamia aallonharjoja keskellä sinistä merenselkää.
Tällainen kirja ei ole aloittelevia kirjallisuuden lukijoita varten, eikä niitä varten, jotka pian haluavat tietää, miten sitten käy. Mutta omassa omituisessa Ja harvinaisessa laadussaan se on merkillinen, suurenmoinen teos.