Hirtettyjen kettujen metsä

Arto Paasilinnan urakaksi on tullut keskeinen vastuu romaanimuotoisesta suomalaisten huvittamisesta, useat eepikkomme kun eivät naurata ollenkaan eikä jonkun Heikki Jartin tapaista muhoilua enää näe eikä kuule ja Veikko Huovinenkin on ikääntynyt. Paasilinnan tehtävä ja mahdollisuudet ovat siis kunniakkaita. Miten se sujuu tällä ties kuinka monennella kerralla? Itse luen kirjoja usein pätkittäin, mutta Paasilinna veti taas pysyvästi seuraansa, huvitti heti nähdä loppuun saakka, miten miesten käy. Ensisijaisesti miehistä näet nytkin puhutaan ja jälleen Paa-silinna lähettää miehet pakenemaan yhteiskuntaa, tällä kertaa toteutetaan unelmia Lapissa ja Norjan pankilta taannoin ryöstettyjen kultaharkkojen avulla. Lukijan pääteltäväksi jää, missä määrin loistoasunnon varustaminen, naikkosten hankinta, hurskas kolttavaimo ja rosvon ja juopon majurin kehitys ovat parodiaa yhteiskuntamme todellisista ihanteista. Paljon rutinoidummaksi ja tuntuvasti lähemmäs pintaa kuin Ulvova mylläri uusin kirja kuitenkin jää, vaikka juttu siis luistaa nytkin ja mm. ilakoivaa paisuttelua harjoitetaan. Mutta kuin somana muistumana Risto Jarvan ohjaamasta, Arto Paasilinnan tekstiin perustuvasta Jäniksen vuodesta kirjassa kurkistelee ketun poika Viisisatanen, kurkistelee ja myös puree.