Runoilijan kuolema

Kukaan ei voine perustellusti väittää, että Meri yleensä olisi, niin paljon kuin hän onkin kirjoittanut, ikävystyttävästi toistanut itseään. Tämänkin kiitettävän tosiasian muistaen voi sanoa Meren nyt kirjoittavan uudella tavalla. Tietyt peruspiirteet, joihin lukija on Meressä kiintynyt, ovat nytkin olemassa. Niitähän ovat koomisen ja tuskastuttavan ja niiden sekoittumisen taju sekä huima ja huimaava sanomisen taito. Taas kerran Meri ottaa ja antaa meille elämää, jota on ympärillämme tavarataloissa, kapakoissa, asunnoissa, elämää, minkä mekin voisimme nähdä, mutta emme kumminkaan useimmiten näe. Runoelmamuoto tekee mahdolliseksi oivallusten hyvin suoran ilmaisemisen: "Hirmuhallitukset ovat täynnä pimeitä miehiä, joiden aseen suuliekki näyttää ammuttavan kasvot ja ampujan yhtä aikaa. He saavat nähdä toisensa." Tällaisessa elämän ja yhteyksiemme tajuamisessa Runoilijan kuolema on sykkivän voiman näyttö. - Ennustan, että keskustelussa Finlandia-palkinnosta, tuossa kirjallisuutemme uudessa cupissa, Meren uusi kirja on mukana ainakin välieriin ja ehkä loppuotteluunkin saakka. Sen sijaan on vaikea povata, miten se tulee onnistumaan oopperana - onnistumisen edellytyksenä on, että Meri, säveltäjä Paavo Heininen ja kaikki esittäjät todella löytävät toisensa. Tekstin perusteella on aihetta toivoa ihmettä.