En minä tiedä

Tunnustaa tietämättömyytensä ja avuttomuutensa, tunnistaa sen minkä tietää: omat rajansa, itsensä, läheisensä, metsänsä, puunsa, asioiden painopisteet ja merkitykset. Kai Niemisen lyriikan peruselementit ovat pitkään olleet samat. Hän tyytyy katsomaan läheltä, välittää sen minkä näkee, tyynesti ja kiireettömästi: huutaessaankin hän puhuu hiljaa. Nieminen ei kuitenkaan ole tosikko eikä vakavikko: lempeän itseironisesti hän tarkkailee itseään ja omaa muuttumistaan, osin myös katoavia unelmia, kevättä, joka kulmakarvojaan kohottaen katoaa kulman taa. Maailman järjettömyyttä ei silti ole pakko hyväksyä: vastarintansa voi osoittaa myös omalla tavallaan elää. Runoilijalle olemisen hitaus on aikaa kokea ja nähdä, mutta samalla hän voi havaita toisten jo menevän edellä, lasten kasvavan ohi: "Olkaa nyt hetki vielä lapsia;/minä olen niin hidas,/en ole ehtinyt olla kunnon isä." Lämmintä, itseään ja maailmaa herkästi kuuntelevaa lyriikkaa.