Kummu, Essi

Pollockin kuvat eivät juurikaan vetoa minuun, niiden levottomuus ja tiheys ei anna sijaa minulle laisinkaan, sisäinen rytmini sotii sitä vastaan. Mutta Pollockin tapa työskennellä ravistelee minua. Rothko puolestaan on nerokas ja synesteettinen; Aistimelliset kuvapinnat vaikuttavat psyykeeseen siten, että jokin herää, leviää ja saa tilaa minussa, mutta en pysty kielellisyyteen. Tämä kokemus on minulle tyypillinen aina, kun tapahtuu jotakin merkittävää. Pystyn sisäisessä huojunnassa tuijottamaan kuvia, sävyjä ja värien liikkuvaa tanssillisuutta tunteen vallassa ymmärtämättä, miksi. Jälkeenpäin minusta tuntuu tällaisten töiden äärellä että minua on kuultu, että olen kertonut itsestäni jotakin merkittävää tai vastaavasti saanut vastaanottaa jotakin merkittävää Toiselta.
Myös Picasson huumorintaju ja vitaliteetti on aivan lyömätöntä, täysin jäljittelemätöntä, ja pidän myös kubismin ideasta mutta estetiikaltaan Picasson taide ja kubismi jättävät minut etäälle. Silti Picasson ajattelu kuvissa ja veistoksissa on minulle merkittävää. Nämä tulivat nyt mieleen, huomenna mainitsisin täysin toiset taiteilijat.

Mozartin Requiem on Jumalan puhetta ihmiselle. Kaikki suuri taide menee taiteen ajatuksen, idean ja käsitteen ohi ja ihminen puhdistuu ja uudestisyntyy sen läheisyydessä ja läheisyydestä. Tämä puhe nyt on liian ylevää ja saattaa ajatuksen puhtaasta läsnäolon kokemuksesta naurettavaksi. Se johtuu siitä, että en pysty sanoin, kielellisesti ilmaisemaan, kuvaamaan Jumalan puhetta, jota Requiem musiikkina on minulle. Mutta voisi sanoa näin: Requiem on todiste Jumalan läsnäolosta kaikkialla.
Kun kuulin ensimmäistä kertaa soitettavan Sibeliuksen Finlandian Oulussa Madetojan konserttisalissa paikan päällä, tunsin, kuinka musiikki aineellistui, ääniaallot vyöryivät minua kohti isoina laineina tilassa ja käsitin missä kohtaa ja minkä korkuisina ääniaallot kulkivat tilassa, siitä oli tullut tiheää massaa, joka tuli minun päälleni.
Sibelius oli nero, kuten myös Mozart. En silti jaksa opiskella näiltä mestareilta kaikkea tuotantoa sellaisenaan, mutta minulle on tyypillistä jumittua tiettyihin teoksiin, joissa on isoja kontrasteja sekä emotionaalista volyymia.
Runoudessa koin tänään suuren herätyksen Henriikka Tavin Sanakirjan äärellä. Tavi kirjoittaa musiikkia. Hänen ajattelunsa ja huumorinsa kaikuvat minusta takaisin rajuna ilona! Risto Ahdin tuotannosta voi sanoa vain, että sitä lukee, jotta jaksaa elää, syödäkseen. Mukka on jotakin, jota pitää lähestyä varovasti, että se ei kokonaan tuhoa minua, Marguerite Durasin rytmiikka ja ajattelu kiihottavat, Plutarkhoksen Lihansyönnistä on kaunein ikinä lukemani essee. Mutta kuten sanottu, nämä tulivat tänään mieleen.

fiktiivinen henkilö, johon voisit samaistua:

Kiven Seitsemästä veljeksestä Juhani kuvaa minun sisäisyyttäni. Äkkipikainen, määräilevä, kovapäinen, hänestä sanotaan. Ja: ”Missä on visapäinen puukkoni, kaiken, kaiken sovintomies?” Samastun. Juhanin hirvittävä, mutta täysin vilpitön typeryys ja tuhoava intohimo tuntuvat minulta.

mieluisa paikka: maailmalla, kotimaassa, fantasiamaailmassa:

Minulla on Limingassa yksi puu. Ensin ajattelin olla sen kanssa jonkin aikaa kihloissa. Mutta kävi aika äkkiä ilmi että sen kanssa on mentävä naimisiin. Tuon puun äärellä - se on vain sellainen vanha kuusi, jota joku muu saattaisi pitää täysin merkityksettömänä – minä rauhoitun. Kun pelkästään näen puun, tajuan heti kaiken mitä se puhuu. Muut puut ovat hyviä mutta eivät yhtä hyviä, missään. Menen sen luokse aina kun minulla on joku asia tai kysymys, joka rupeaa painamaan. Minä luotan siihen puuhun.

kiehtova historiallinen henkilö tai aikakausi:

Keskiaika vetää minua. Opiskelen sitä parhaillaan.

asiat ja ilmiöt, joista pidät tai jotka ärsyttävät:

Minua sitten suunnattomasti ärsyttää kirjallisuus. Myös kirjailijan ammatti on minulle hyvin vaikea asia käsitellä, myös monin osin vastenmielinen. En vitsaile nyt! Tämä on minulle arkea, voitteko kuvitella. Yritän vältellä näitä molempia asioita aktiivisesti ja se on hirveän työläs tapa elää. Mutta en minä sitä valinnut.