Lännenmäki, Sisko
Elämäkertatietoa
Terveydenhoitaja
Vanhainkodin johtaja
Vanhustyön johtaja
Palkinnot:
Teos Tuulen ja tyvenen aika sai toisen palkinnon Librum Oy:n romaanikilpailussa v. 1981
Vanhainkodin johtaja
Vanhustyön johtaja
Palkinnot:
Teos Tuulen ja tyvenen aika sai toisen palkinnon Librum Oy:n romaanikilpailussa v. 1981
Tekstinäyte
Pullo takataskussa hän käveli kiihkein askelin joenrantaan. Uistin keikkui selässä. Olavin sisuksissa poltti tuli. Hän ei katsonut Suoman talon suuntaan, eikä taakseen, vaan eteni kuin takaa-ajettu. Hän kulki pitkin rantaa ja kahlasi välillä kaislikossa. Suolta juokseva vesi oli syvän ruskeaa. Hän seisoi ja tuijotti veteen, sen muistojen vangitsemana ja heitti uistimen veteen jatkaen matkaa.
Kun hauki tarttui syöttiin, hän veti sen rannalle osoittamatta minkäänlaista tunnetta. Hän irrotti kalan ja laski sen viereensä heinikkoon.
Peltokorte ja karhea matara kukki. Hän pyyhki pehkoon kätensä ja heitti syötin uudelleen. Olavi eteni pajupensaikossa ja seurasi silmillään itse käärimäänsä perhoa, mutta näki vain mustan veden.
Tervaleppä oli lehdessä, koivikko tuoksui, lintu kirkui sinessä, tuttu kivitasku naksutti ja joenrannan tuttu rauha upotti häntä yhä syvemmälle itseensä. Kipu huojutti häntä edestakaisin. Hän oli niin pieni ja niin mustakiharainen, hädissään, ja juoksi kovaa heinikossa. Isä niitti kotitekoisella viikatteella. Katkennut heinä tuoksui. Lintu helisti silloinkin kirkkaudessa. Hän oli pieni, paljasjalkainen ja matara kukki. Olavi juoksi savisin, kirvelevin jaloin. Koti näkyi ja ahvenet keikkuivat pajunvitsassa.
Oranssinpunaiset evät saivat Olavin hymyilemään. Oli kesä ja karhea mataran kukkavaahto peitti kosteaa rantaa. Toiveikkaana Olavi ojensi kalat äidilleen. Silmät kiilsivät odotusta ja pientä kiitosta kerjäten. Äiti otti kalat pojan kädestä ja tarttui pajunvarpuun. Hän läiskäytti vasten kasvoja. Kylmät kuolleet kalat, niljaiset kuolleet kalat putosivat maahan.
- Lehemät olet päästänyt kaurahalmeeseen, äiti huusi. - Ettei minkää moista kuria kakaroilla enää.
Olavi makasi selällään haukien vierellä. Hän tunsi poskellaan kalan viileän, limaisen pinnan. Kaikki mihin koski, kaikki särkyi. Ja oli niin paljon, mihin ei yltänyt koskeakaan. Vaikka kuinka yritti ajatella isää, muisti vain mustan arkun, mustat ihmiset ja alas painuneet päät. Äiti seisoi nuttura tiukalla ja silmissä kauas katsomisen viivat. Kukaan ei tullut auttamaan.
(Kun tuskan tuntee 2004)
Peltokorte ja karhea matara kukki. Hän pyyhki pehkoon kätensä ja heitti syötin uudelleen. Olavi eteni pajupensaikossa ja seurasi silmillään itse käärimäänsä perhoa, mutta näki vain mustan veden.
Tervaleppä oli lehdessä, koivikko tuoksui, lintu kirkui sinessä, tuttu kivitasku naksutti ja joenrannan tuttu rauha upotti häntä yhä syvemmälle itseensä. Kipu huojutti häntä edestakaisin. Hän oli niin pieni ja niin mustakiharainen, hädissään, ja juoksi kovaa heinikossa. Isä niitti kotitekoisella viikatteella. Katkennut heinä tuoksui. Lintu helisti silloinkin kirkkaudessa. Hän oli pieni, paljasjalkainen ja matara kukki. Olavi juoksi savisin, kirvelevin jaloin. Koti näkyi ja ahvenet keikkuivat pajunvitsassa.
Oranssinpunaiset evät saivat Olavin hymyilemään. Oli kesä ja karhea mataran kukkavaahto peitti kosteaa rantaa. Toiveikkaana Olavi ojensi kalat äidilleen. Silmät kiilsivät odotusta ja pientä kiitosta kerjäten. Äiti otti kalat pojan kädestä ja tarttui pajunvarpuun. Hän läiskäytti vasten kasvoja. Kylmät kuolleet kalat, niljaiset kuolleet kalat putosivat maahan.
- Lehemät olet päästänyt kaurahalmeeseen, äiti huusi. - Ettei minkää moista kuria kakaroilla enää.
Olavi makasi selällään haukien vierellä. Hän tunsi poskellaan kalan viileän, limaisen pinnan. Kaikki mihin koski, kaikki särkyi. Ja oli niin paljon, mihin ei yltänyt koskeakaan. Vaikka kuinka yritti ajatella isää, muisti vain mustan arkun, mustat ihmiset ja alas painuneet päät. Äiti seisoi nuttura tiukalla ja silmissä kauas katsomisen viivat. Kukaan ei tullut auttamaan.
(Kun tuskan tuntee 2004)