Huhtanen, Seija
Elämäkertatietoa
Karkun alakansakoulunopettajaseminaari 1925
Jatko-opintoja Jyväskylän seminaarissa
Opettajana Kustavissa, Sauvossa ja Alastarolla
Jatko-opintoja Jyväskylän seminaarissa
Opettajana Kustavissa, Sauvossa ja Alastarolla
Tekstinäyte
"On paha, jos rikkaalla miehellä on tyhmä tytär. Jotenkuten sellaisen sentään saa sijoitetuksi elämään täällä maailmassa, missä rikkaus merkitsee enemmän kuin ymmärrys. Paljon pahempi on, jos köyhällä miehellä on viisas tytär. Sellaista ei kukaan tarvitse mihinkään. Ellei nyt kovaan ruumiilliseen työhön. Ja tyttölapsille se on ansaitsemattoman ankara osa."
Mäntysen Kustaa istui riihipuupinon päässä kivellä. Hän oli kuokkinut riihentauspeltoaan koko aamupäivän ja lähtenyt vihdoin puolipäivällistä syömään. Häntä tavallisesti joku lapsista haki pellolta, mutta nyt kai Pauliina ei vielä ollut saanut ruokaa valmiiksi. Peläten vaimon pahastuvan Kustaa oli istunut tähän varjoon levähtämään hiukan.
Silloin oli tullut paljain jaloin hiipivä Kustaan kolmas tytär näkyviin pistelevässä varvukossa varovasti edeten. Hän oli nähtävästi menossa kuokkamaalle huomaamatta isäänsä siinä istumassa. Kustaa aikoi jo rykäistä tai sanoa jotain, mutta jäikin hiukan ihmeissään katsomaan. Tyttö poikkesi polulta siihen, missä oli pehmeätä nurmea maassa ja - polvistui. Painaen ristiin liitetyt kätensä lujasti karkean aivinaisen paidan peittämää rintaansa vasten tyttö peräti vakavana katsoi ylös taivaalle ja rukoili:
"Rakas Kaikkivaltias Jumala. Anna minulle lumivalkoinen hame! Semmoista kangasta, josta näkyy hiukan läpi. Siinä saa olla pitkät hihat, kun minun käsivarteni ovat tällaiset ruskeat. Ja pieni päänläpi. Taikka anna vain kaunis valkoinen hame, niin kuin tahdot! Äiti ei anna, kun hänellä ei ole rahaa. Ja kun minä olen niin paha hänen mielestään. Anna Sinä, kun Sinä voit tehdä mitä vain! Jeesuksen nimeen! Aamen.»
Kustaa ei liikahtanut. Hän antoi tytön nousta ja lähteä taas hiipimään pistelevällä polulla kuokkamaalle päin. »Eipä pyytänyt, ressu, kenkiä ollenkaan» ajatteli Kustaa. Ja sitten hän tuumiskeli hyvin totisena rikkaan miehen tyhmän ja köyhän miehen viisaan tyttären elämänmahdollisuuksien eroavaisuutta.
»Köyhän miehen tytär olet, Inkeri parka», puhui hän itsekseen lähtiessään humaliston takaa kiertämään kotipihalle, »ja minä pelkään, niin oikein pelkään että sinä ymmärrät ja tulet kasvaessasi ymmärtämään asioita enemmän kuin sinulle olisi tarpeellista.»
Syömisen jälkeen jälleen kuokkimaan mennessä Kustaa seisahti Inkerin polvistumispalkan luo. Siinä oli hento ruoho vielä painuneena. Kustaan teki mieli tehdä samoin kuin tytär oli tehnyt: polvistua ja pyytää samaa kuin tytär, "... kun Sinä voit, mitä tahdot». Mäntysen Kustaan sydäntä kouristi. Jumala kyllä voi tehdä mitä vain. Mutta tuskinpa Hän tahtoi antaa Inkerille valkoista, hiukan läpinäkyvää hametta. Hän, Kustaa, tahtoisi. Mutta hän taas ei voi.
Niinpä isä Mäntynen aavisti oikein Inkerinsä valkoisen puvun saamisen. Ei sitä tullut. Inkeri kävi ihmetellen rukouspaikallaankin monta kertaa ja odotti, odotti. Kunnes lopulta päätyi toteamaan, että hän Jumalankin silmissä oli, samoin kuin äidin mielestä, liian paha, kauhean paha tyttö, jolle ei lumivalkoinen puku mitenkään sopisikaan. Ja tämän ymmärrettyään hän kiirehti unohtamaan asian. Toisin sanoen se painettiin jonnekin sydämen salaiseen soppeen ihanien toiveiden pakopaikkaan, lippaaseen, jonka kantta ei voinut avata ottaakseen takaisin jotain siihen kätkettyä.
(Köyhän miehen tytär 1954)
Silloin oli tullut paljain jaloin hiipivä Kustaan kolmas tytär näkyviin pistelevässä varvukossa varovasti edeten. Hän oli nähtävästi menossa kuokkamaalle huomaamatta isäänsä siinä istumassa. Kustaa aikoi jo rykäistä tai sanoa jotain, mutta jäikin hiukan ihmeissään katsomaan. Tyttö poikkesi polulta siihen, missä oli pehmeätä nurmea maassa ja - polvistui. Painaen ristiin liitetyt kätensä lujasti karkean aivinaisen paidan peittämää rintaansa vasten tyttö peräti vakavana katsoi ylös taivaalle ja rukoili:
"Rakas Kaikkivaltias Jumala. Anna minulle lumivalkoinen hame! Semmoista kangasta, josta näkyy hiukan läpi. Siinä saa olla pitkät hihat, kun minun käsivarteni ovat tällaiset ruskeat. Ja pieni päänläpi. Taikka anna vain kaunis valkoinen hame, niin kuin tahdot! Äiti ei anna, kun hänellä ei ole rahaa. Ja kun minä olen niin paha hänen mielestään. Anna Sinä, kun Sinä voit tehdä mitä vain! Jeesuksen nimeen! Aamen.»
Kustaa ei liikahtanut. Hän antoi tytön nousta ja lähteä taas hiipimään pistelevällä polulla kuokkamaalle päin. »Eipä pyytänyt, ressu, kenkiä ollenkaan» ajatteli Kustaa. Ja sitten hän tuumiskeli hyvin totisena rikkaan miehen tyhmän ja köyhän miehen viisaan tyttären elämänmahdollisuuksien eroavaisuutta.
»Köyhän miehen tytär olet, Inkeri parka», puhui hän itsekseen lähtiessään humaliston takaa kiertämään kotipihalle, »ja minä pelkään, niin oikein pelkään että sinä ymmärrät ja tulet kasvaessasi ymmärtämään asioita enemmän kuin sinulle olisi tarpeellista.»
Syömisen jälkeen jälleen kuokkimaan mennessä Kustaa seisahti Inkerin polvistumispalkan luo. Siinä oli hento ruoho vielä painuneena. Kustaan teki mieli tehdä samoin kuin tytär oli tehnyt: polvistua ja pyytää samaa kuin tytär, "... kun Sinä voit, mitä tahdot». Mäntysen Kustaan sydäntä kouristi. Jumala kyllä voi tehdä mitä vain. Mutta tuskinpa Hän tahtoi antaa Inkerille valkoista, hiukan läpinäkyvää hametta. Hän, Kustaa, tahtoisi. Mutta hän taas ei voi.
Niinpä isä Mäntynen aavisti oikein Inkerinsä valkoisen puvun saamisen. Ei sitä tullut. Inkeri kävi ihmetellen rukouspaikallaankin monta kertaa ja odotti, odotti. Kunnes lopulta päätyi toteamaan, että hän Jumalankin silmissä oli, samoin kuin äidin mielestä, liian paha, kauhean paha tyttö, jolle ei lumivalkoinen puku mitenkään sopisikaan. Ja tämän ymmärrettyään hän kiirehti unohtamaan asian. Toisin sanoen se painettiin jonnekin sydämen salaiseen soppeen ihanien toiveiden pakopaikkaan, lippaaseen, jonka kantta ei voinut avata ottaakseen takaisin jotain siihen kätkettyä.
(Köyhän miehen tytär 1954)