Reinikainen, Pepi

Ensin ajattelin, että auttaisin ihmisiä ja oppisin kirjoittamaan parantavasti. Kirjani ovat kuitenkin oman sipulin kuorimista. Ihmiset eivät aina edes halua parantua ja nähdä vaikeita asioita. He haluavat elää helppoa ja kivaa elämää. Tavoitteeni oli ehkä liian ylevä.

Jos haluat, että sinut tehdään nöyräksi ja pieneksi, ala kirjoittaa. Olisin tyytyväinen hiljaisuuteen, jos se ei tietäisi myös yksinäisyyttä ja rahattomuutta. Naiset ovat usein kirjailijoina heikoilla. Miehet löytävät helpommin tukea itselleen. Ehkä.

Ajattelen nykyään kirjoittamisesta, että ajetaanhan sitä ralliautojakin eli miksen siis kirjoittaisi. Elämäni on veitsenterällä tanssimista, ainoa turva on enkelinleipä yläkerrasta.
Kaikki kirjani liittyvät jollakin tavalla toisiinsa. Niissä on monta teemaa ja jokainen niistä nostaa esiin jonkin kätketyn piirteen. Yhteistä on myös näkymätön taso.

Korkeakirjallisuus tässä maassa on viimeinen pönkitetty linnake. Sana on kadottanut mahtinsa, jos sanojat eivät ole jollakin tavalla merkittäviä. Julkisuus, kustantajat ja lehdistö ovat naimisissa keskenään.

Uudelle kirjallisuudelle ja kielelle ei tahdo olla rakoa, vaikka sille ei saisi asettaa ehtoja. Lama toi turvallisuushakuisen kirjallisuuden. Mutta maailma ei ole turvallinen paikka, vaan pirstoutunut ja erilainen. Uusi kirjallisuus ei ehkä ole täydellistä, ei anna vastauksia, eikä miellytä.

Tabut Suomessa eivät ole seksuaalisuuden puolella, vaan uskonnossa. Usko leimaa ihmisen syvimmin. Jos olisin roomalaiskatolinen ja toisin sen kirjoissani ilmi, se hyväksyttäisiin eksoottisena. Jos kirjoittajana sanon uskovani Jumalaan, olen taiteellisesti epäuskottava.

Siinä mielessä Suomi on kehitysmaa, että jos kirja tulee ulos kristilliseltä kustantajalta, kriitikot eivät hyväksy. He ovat usein kapea-alaisempia kuin lukijat.

Suomalaisen kirjallisuuden lähitulevaisuuden haaste on avautua hengelle ja henkisyydelle. Muuten se ei täytä ihmisten tarpeita.