Pättikangas, Eira
Kuvatiedoston lataaminen
Photograph information
Kuva: Karisto
Elämäkertatietoa
Eira Heleena Pättikangas (o.s. Saranpää) on syntynyt 1940 Kurikassa, joka on edelleen hänen kotipaikkakuntansa. Keskikoulun Isossakyrössä käynyt Eira Pättikangas on toiminut turkisompelijana. Hän on ollut Pohjanmaan kirjailijoiden jäsen vuodesta 1995 lähtien ja ollut sinä aikana hallituksessa jäsenenä ja varajäsenenä. Suomen kirjailijaliittoon hän on kuulunut vuodesta 2001 lähtien.
toimet:
Pohjanmaan kirjailijat ry 1995-
Pohjanmaan kirjailijat ry:n hallituksen varajäsen vuodet 1997-2000
Pohjanmaan kirjailijat ry:n hallituksen jäsen 2001
Suomen kirjailijaliitto 2001-
Harrastukset:
liikunta, käsityöt, puutarhanhoito
Kirjailijantyöstä
"Neljäkymmentäluvun alussa istuin lapsuuskotini lattialla saadessani ensimmäisen kirjani. Siitä alkaen kirjat ja minä olemme olleet ystäviä. Kun ymmärsin, että joku oli kirjoittanut kansien välissä olevat jutut, ajattelin että joskus vielä kirjoitan itse ja toiset saavat lukea minun tarinani. Aikaa siihen kuitenkin vierähti. Koulussa kirjoitin pakolliset aineet, edes päiväkirjaa en ole koskaan pitänyt. Vuosikymmenet hupenivat ja aikani kului mainiosti ilman niin mittavaa ja vaivalloista puuhaa kuin kirjoittaminen. Vähän väliä kirjoittaminen kuitenkin palasi mieleeni, enkä koko elämäni aikana saanut päähänpinttymältäni rauhaa.
Sitten tuli lama ja työni loppui. Rupesin kirjoittamaan romaania vanhalla matkakirjoituskoneella. Kahden vuoden kuluttua ilmestyi Liian kaukana Amerikan ranta ja niin jäin kirjoittamisen koukkuun. Se on tuonut uuden ulottuvuuden, tarjonnut uusia kokemuksia ja tuttavuuksia. Ja onhan siinä haastetta.
Kirjoitan pitkiäkin aikoja kurinalaisesti päivittäin lähes kuin ammattilainen. Sitten välissä saattaa olla 2-3 kuukauden tauko. Parasta kirjoitusaikaani ovat syksy ja pimein talvi.
Romaanini sisältävät tarinan ja kertovat menneestä elämästä. Niissä on vanhoja työtapoja ja häviämässä olevaa murretta. Toivon lukijoiden viihtyvän ja kirjojen herättävän mukavia ajatuksia ja muistoja.
Ensimmäinen kirjallinen työ oli Olkileijona murisee käsikirjoitus. Se julkaistiin toisena kirjanani. Kirjoissani on vanhaa murretta ja elämänmenoa. Myös suvustani kuulemiani tarinanpätkiä juonen osana. Ajankohdat ovat tulleet yhä tärkeämmiksi, jotkut kirjoista syntyneet juuri siitä lähtökohdasta.
Kirjan kirjoittaminen on ainakin itselleni iso haaste, mutta työ on mielenkiintoisinta mitä voi kuvitella. Se antaa mahdollisuuden liikkua ajassa ja paikassa. Mielikuvissaan voi laatia kaupunkeja ja kyliä ihmisineen.
Kirjoittajan maailma on haastava ja yksinäinen. Kun menee kirjoituskoneen taakse siirtyy toiseen maailmaan, jota kukaan sivullinen ei vielä tunne. Tarina elää vain kirjoittajalle ja jatkuu hänen kauttaan. Tapahtumat, jotka koskettavat romaanin henkilöitä, tuntuvat koskettavan myös kirjoittajaa. Ja toivon mukan ne joskus myöhemmin koskettavat myös lukijoita.
Kun rupesin kirjoittamaan hämmästyin siitä kuinka voimakkaina mielikuvat tulivat. Kuusikymmenluvun kylä asukkaineen heräsi kuvitelmissani henkiin. Lättähattu puksutti radan mutkasta aseman eteen ja hiekkaista maanteitä mennä pörisi vanhan mallinen linja-auto niin että tomu nousi. Tuskin muistin sitä ihan sellaisena kuin se todellisuudessa oli, mutta minulle se oli siinä edessäni.
Kirjan kirjoittaminen vaatii aikaa ja sinnikkyyttä. En voi suunnitella tapahtumia kovinkaan tarkasti etukäteen. Tarinani eivät suostu taipumaan valmiisiin puihin, vaan menevät niin kuin menevät. Se minkä olen kirjoittanut, se on mielestäni myös tapahtunut, joten sitä on jälkeenpäin melkoisen mahdoton mennä muuttamaan. Joskus kirjan loppu on yllätys itselleni. Se voi päättyä toisin kuin olin kuvitellut tai loppu tulla ennemmin kuin olin ajatellut. Tarina vain päättyy siihen. Kun käsikirjoitus valmistuu, työn työntää mielestään. Lukijat muistavat yleensä kirjat paljon paremmin kuin kirjoittaja. Lukija tekee kirjan valmiiksi sijoittaessaan sinne omia mielikuviaan ja muistojaan."
Jotain omakohtaista, lempikirjanne, mielisäveltäjänne, suosikkielokuvanne, mikä teille on elämässä tärkeintä…
"Lempikirja Samuli Paulaharju: Rintakyliä ja larvamaita. Tykkään pelimannimusiikista ja vanhasta tanssimusiikista. Kuuntelen muutakin. Tärkeintä perhe.
Poikkesin pääkaupungissa erääseen kirjakauppaan ja huomasin myynnissä oman kirjani loppupainosta. Ostin muutaman. Ystävällinen kassarouva rupesi kehumaan kirjaa ja erikoisesti sen murretta. Kirjassa oli sellaisia sanoja, joita hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Katselin katonrajaan ja tiedustelin, tuliko outojen sanojen merkitys selville asiayhteydestä. Hän vakuutti näin käyneen ja kertoi keskustelleensa kirjan murteesta Pohjanmaalla asuvan sukulaisensakin kanssa. Ilmoitin olevani samalta murrealueelta ja pelkäsin myyjän kysyvän, tunnenko kirjan kirjoittajan. Heitin ostamani kirjat laukkuun ja hävisin vikkelästi paikalta."
Kotomaakunnasta
"Voisinko asua ja kirjoittaa jossakin muualla? Ehkä, mutta vaikeaa se olisi.
Minulle Etelä-Pohjanmaa on luoma ja joki.
Pelto ja leipä.
Ruiskukka ja lumihanki.
Maan ja taivaan yhtymäkohta."
toimet:
Pohjanmaan kirjailijat ry 1995-
Pohjanmaan kirjailijat ry:n hallituksen varajäsen vuodet 1997-2000
Pohjanmaan kirjailijat ry:n hallituksen jäsen 2001
Suomen kirjailijaliitto 2001-
Harrastukset:
liikunta, käsityöt, puutarhanhoito
Kirjailijantyöstä
"Neljäkymmentäluvun alussa istuin lapsuuskotini lattialla saadessani ensimmäisen kirjani. Siitä alkaen kirjat ja minä olemme olleet ystäviä. Kun ymmärsin, että joku oli kirjoittanut kansien välissä olevat jutut, ajattelin että joskus vielä kirjoitan itse ja toiset saavat lukea minun tarinani. Aikaa siihen kuitenkin vierähti. Koulussa kirjoitin pakolliset aineet, edes päiväkirjaa en ole koskaan pitänyt. Vuosikymmenet hupenivat ja aikani kului mainiosti ilman niin mittavaa ja vaivalloista puuhaa kuin kirjoittaminen. Vähän väliä kirjoittaminen kuitenkin palasi mieleeni, enkä koko elämäni aikana saanut päähänpinttymältäni rauhaa.
Sitten tuli lama ja työni loppui. Rupesin kirjoittamaan romaania vanhalla matkakirjoituskoneella. Kahden vuoden kuluttua ilmestyi Liian kaukana Amerikan ranta ja niin jäin kirjoittamisen koukkuun. Se on tuonut uuden ulottuvuuden, tarjonnut uusia kokemuksia ja tuttavuuksia. Ja onhan siinä haastetta.
Kirjoitan pitkiäkin aikoja kurinalaisesti päivittäin lähes kuin ammattilainen. Sitten välissä saattaa olla 2-3 kuukauden tauko. Parasta kirjoitusaikaani ovat syksy ja pimein talvi.
Romaanini sisältävät tarinan ja kertovat menneestä elämästä. Niissä on vanhoja työtapoja ja häviämässä olevaa murretta. Toivon lukijoiden viihtyvän ja kirjojen herättävän mukavia ajatuksia ja muistoja.
Ensimmäinen kirjallinen työ oli Olkileijona murisee käsikirjoitus. Se julkaistiin toisena kirjanani. Kirjoissani on vanhaa murretta ja elämänmenoa. Myös suvustani kuulemiani tarinanpätkiä juonen osana. Ajankohdat ovat tulleet yhä tärkeämmiksi, jotkut kirjoista syntyneet juuri siitä lähtökohdasta.
Kirjan kirjoittaminen on ainakin itselleni iso haaste, mutta työ on mielenkiintoisinta mitä voi kuvitella. Se antaa mahdollisuuden liikkua ajassa ja paikassa. Mielikuvissaan voi laatia kaupunkeja ja kyliä ihmisineen.
Kirjoittajan maailma on haastava ja yksinäinen. Kun menee kirjoituskoneen taakse siirtyy toiseen maailmaan, jota kukaan sivullinen ei vielä tunne. Tarina elää vain kirjoittajalle ja jatkuu hänen kauttaan. Tapahtumat, jotka koskettavat romaanin henkilöitä, tuntuvat koskettavan myös kirjoittajaa. Ja toivon mukan ne joskus myöhemmin koskettavat myös lukijoita.
Kun rupesin kirjoittamaan hämmästyin siitä kuinka voimakkaina mielikuvat tulivat. Kuusikymmenluvun kylä asukkaineen heräsi kuvitelmissani henkiin. Lättähattu puksutti radan mutkasta aseman eteen ja hiekkaista maanteitä mennä pörisi vanhan mallinen linja-auto niin että tomu nousi. Tuskin muistin sitä ihan sellaisena kuin se todellisuudessa oli, mutta minulle se oli siinä edessäni.
Kirjan kirjoittaminen vaatii aikaa ja sinnikkyyttä. En voi suunnitella tapahtumia kovinkaan tarkasti etukäteen. Tarinani eivät suostu taipumaan valmiisiin puihin, vaan menevät niin kuin menevät. Se minkä olen kirjoittanut, se on mielestäni myös tapahtunut, joten sitä on jälkeenpäin melkoisen mahdoton mennä muuttamaan. Joskus kirjan loppu on yllätys itselleni. Se voi päättyä toisin kuin olin kuvitellut tai loppu tulla ennemmin kuin olin ajatellut. Tarina vain päättyy siihen. Kun käsikirjoitus valmistuu, työn työntää mielestään. Lukijat muistavat yleensä kirjat paljon paremmin kuin kirjoittaja. Lukija tekee kirjan valmiiksi sijoittaessaan sinne omia mielikuviaan ja muistojaan."
Jotain omakohtaista, lempikirjanne, mielisäveltäjänne, suosikkielokuvanne, mikä teille on elämässä tärkeintä…
"Lempikirja Samuli Paulaharju: Rintakyliä ja larvamaita. Tykkään pelimannimusiikista ja vanhasta tanssimusiikista. Kuuntelen muutakin. Tärkeintä perhe.
Poikkesin pääkaupungissa erääseen kirjakauppaan ja huomasin myynnissä oman kirjani loppupainosta. Ostin muutaman. Ystävällinen kassarouva rupesi kehumaan kirjaa ja erikoisesti sen murretta. Kirjassa oli sellaisia sanoja, joita hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Katselin katonrajaan ja tiedustelin, tuliko outojen sanojen merkitys selville asiayhteydestä. Hän vakuutti näin käyneen ja kertoi keskustelleensa kirjan murteesta Pohjanmaalla asuvan sukulaisensakin kanssa. Ilmoitin olevani samalta murrealueelta ja pelkäsin myyjän kysyvän, tunnenko kirjan kirjoittajan. Heitin ostamani kirjat laukkuun ja hävisin vikkelästi paikalta."
Kotomaakunnasta
"Voisinko asua ja kirjoittaa jossakin muualla? Ehkä, mutta vaikeaa se olisi.
Minulle Etelä-Pohjanmaa on luoma ja joki.
Pelto ja leipä.
Ruiskukka ja lumihanki.
Maan ja taivaan yhtymäkohta."
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Tihinen Anne: Mirja Kuivaniemen Neitoperho ja Eira Pättikankaan Olkileijona murisee –teoksen eteläpohjalaisesta murteesta. Pro gradu –tutkielma. Oulun yliopisto. 2006.
Tekstinäyte
Todistajat jäivät työhuoneen ovensuuhun, ruustinna seisoi edessä, Liisa taaempana. Vihkiparin rovasti viittoi peremmälle. Sopivaa aloitushetkeä odottaessaan hän otti pöydältä kirjan, avasi sen valmiiksi ja ryki. Eepro saapasteli rauhallisesti rovastin eteen.
- Morsian tulee myös lähemmäksi! Sanni asettuu sulhasensa viereen, määräsi rovasti osoittaen paikan etusormellaan.
- Morsian tulee myös lähemmäksi! Sanni asettuu sulhasensa viereen, määräsi rovasti osoittaen paikan etusormellaan.
Sanni kompuroi peremmälle ja pysähtyi askeleen verran Eepron varjoon. Rovasti viittoi sormellaan kärsimättömästi, ja Sanni otti puuttuvan askeleen. Pappi aloitti toimituksen, katsoi välillä kirjasta ja puhui lisää. Sanni kuuli äänen, mutta sanat häipyivät. Rovastin työhuone huojui kuin kaatumaisillaan oleva kellotapuli. Menneet asiat tulivat takaisin. Sanni oli pikkutyttö huutokaupassa, jossa ihmisiä myytiin hoidokeiksi, kaupiteltiin sille, joka suostui elätin vähimmällä ottamaan. Huutokaupanpitäjän ääni laski ja kohosi hänen yrittäessään kiristää yhä pienempää tarjousta.
Sanni terästi kuuloaan saadakseen selvyyden mitä oli tapahtumassa. Rovasti katsoi juhlallisesti Eeproon puhutellen häntä Efraimiksi. Se oli Eepron kirkonkirjoihin merkitty nimi, vaikka Sanni ei muistanut sitä koskaan käyttäneensä. Nimen hän oli kuullut vain kinkereillä, kuulutuksissa ja täällä. Rovasti oli tivaamassa suostuiko Efraim Yli-Nietua ottamaan Sannin elinikäiseksi holhokikseen. Palkaksi Eepro saisi Saaran ja Nikolain talon, sitä rovasti ei tosin muistanut mainita.
Eepro taisi suostua, sillä papin huomio kääntyi Sanniin. Rovasti tuijotti ja ryki. Eepro kääntyi ja katsoi merkillisesti. Sanni haparoi tukea ja takertui hädissään Eepron hihaan.
Rovasti rykäisi kovemin ja toisti kysymyksen.
Sanni päästi irti sulhasensa hihasta ja perääntyi askeleen. - En, hän kuiskasi.
Huoneessa oli hiirenhiljaista.
Äkkiä kajahtivat seinäkellon kumeat lyönnit toisesta huoneesta. Eikö tässä oltukin etuajassa, koska tunti vasta nyt tuli täyteen? Sanni yritti löytää ajannäyttäjää, josta voisi asian tarkistaa. Eepron liivintaskusta riippuivat raskaat, kierretyt vitjat, mutta mies tuijotti niin oudosti, ettei Sanni rohjennut mennä kelloa käpälöimään.
Kun lyöntien kaiku häipyi, hiljaisuus palasi.
Rovasti oli seonnut rutiinistaan. - Mitä sanoitkaan? ihmetteli hän katsoen jokaista vuoronperään ja palaten tuijottamaan Sannia. - Kuulitko kysymyksen, jonka sinulle äsken tein?
- Joo, mutta emmä otakkaa, henkäisi Sanni jo hiukan kuuluvammin.
(Savilinnun sukua, s. 175-176)
Sanni terästi kuuloaan saadakseen selvyyden mitä oli tapahtumassa. Rovasti katsoi juhlallisesti Eeproon puhutellen häntä Efraimiksi. Se oli Eepron kirkonkirjoihin merkitty nimi, vaikka Sanni ei muistanut sitä koskaan käyttäneensä. Nimen hän oli kuullut vain kinkereillä, kuulutuksissa ja täällä. Rovasti oli tivaamassa suostuiko Efraim Yli-Nietua ottamaan Sannin elinikäiseksi holhokikseen. Palkaksi Eepro saisi Saaran ja Nikolain talon, sitä rovasti ei tosin muistanut mainita.
Eepro taisi suostua, sillä papin huomio kääntyi Sanniin. Rovasti tuijotti ja ryki. Eepro kääntyi ja katsoi merkillisesti. Sanni haparoi tukea ja takertui hädissään Eepron hihaan.
Rovasti rykäisi kovemin ja toisti kysymyksen.
Sanni päästi irti sulhasensa hihasta ja perääntyi askeleen. - En, hän kuiskasi.
Huoneessa oli hiirenhiljaista.
Äkkiä kajahtivat seinäkellon kumeat lyönnit toisesta huoneesta. Eikö tässä oltukin etuajassa, koska tunti vasta nyt tuli täyteen? Sanni yritti löytää ajannäyttäjää, josta voisi asian tarkistaa. Eepron liivintaskusta riippuivat raskaat, kierretyt vitjat, mutta mies tuijotti niin oudosti, ettei Sanni rohjennut mennä kelloa käpälöimään.
Kun lyöntien kaiku häipyi, hiljaisuus palasi.
Rovasti oli seonnut rutiinistaan. - Mitä sanoitkaan? ihmetteli hän katsoen jokaista vuoronperään ja palaten tuijottamaan Sannia. - Kuulitko kysymyksen, jonka sinulle äsken tein?
- Joo, mutta emmä otakkaa, henkäisi Sanni jo hiukan kuuluvammin.
(Savilinnun sukua, s. 175-176)
Lähteitä ja viittauksia
Kotimaisia naisviihteen taitajia. Toim. Ritva Aarnio & Ismo Loivamaa. BTJ, 1999.