Meidän maailma

1.

Veljestäni en tiedä, mutta minä pelkäsin mustapukuista miestä jo monta aikaa ennen kuin äiti muuttui. Meidän kodissa ei saanut itkeä, se on hyvä mainita heti, sillä mustapukuisen miehen tullessa minä kyyristyin usein olohuoneen nurkassa kasvavan ison puun taakse pelkäämään. Musta multa ison puun ruukussa tuoksui samalta kuin kotipihan nurmikko sateen jälkeen.
Veli tuli minun viereen puun taakse yleensä vasta kahden tai kolmen ajan päästä. Se oli silloin jo niin iso, että meni aamuisin käymään koulun luona, ja koska veli oli jo iso poika, äiti oli kirjoittanut remmillä sen selkään, että ison pojan tehtäviin kuului oven avaaminen.
Mustapukuinen mies tuli vain sellaisina päivinä, kun veljeni ja minä olimme koko päivän vierekkäin. Me kutsuimme sellaisia päiviä Pyhiksi Päiviksi. Niinä toisina päivinä, joiden nimet veli jo osasi lukea ja kirjoittaa, mutta minä en, meillä kävi setiä, joilla ei ollut mustaa pukua. Niitä setiä minä en pelännyt, koska usein niitä oli monta ja ne istuivat äidin kanssa keittiössä, poksauttelivat korkkeja ja nauroivat niin kauan että minä nukahdin. Ne olivat hauskoja iltoja, koska silloin äiti näytti kauniilta, se puhui hassun hitaasti ja nauroi niin paljon, että sen isojen silmälasien alta valui hikeä.
Pyhän Päivän, eli mustapukuisen miehen iltoina veljeni ja minä usein avasimme valokuvakirjan, jonka veli oli eteisen piirongin laatikosta löytänyt, ja jota me siitä lähtien olimme säilyttäneet omassa huoneessamme pikkuautolaatikon pohjalla. Tuntui kummalliselta ettei äiti ollut huomannut valokuvakirjan katoamista. Ehkä äidillä oli mustapukuisen miehen kanssa niin paljon tekemistä ja muiden miesten kanssa niin hauskaa, ettei se ehtinyt availla piirongin laatikoita ja huomata kirjan katoamista. Ja pitihän äidinkin välillä mennä pesään nukkumaan eikä nukkuessa kukaan pysty etsimään yhtään mitään.
Siitä pikkuautolaatikon pohjalle piilotetusta valokuvakirjasta me etsimme isiämme, veljeni ja minä, mutta siihen asiaan palaan myöhemmin, sillä ensin minun on kerrottava siitä yhdestä kamalasta illasta kun asiat alkoivat mennä ihan väärin.
Veli siis avasi mustapukuiselle miehelle oven ja tuli sitten puun taakse silittämään minun hiuksia. Joskus se tuli ihan kiinni, niin lähelle, että sen sydän pumputti yhdessä minun sydämen kanssa. Silloin tuntui turvalliselta. Jos sillä oli ollut monta päivää samat kalsarit jalassa, en pitänyt siitä että se tuli liian lähelle. Ennen kuin äiti muuttui, kalsariongelma oli ollut harvinaisempi, mutta mustapukuisen miehen ja sen yhden kamalan pamahduksen jälkeen äiti sitten muuttui, eikä ehtinyt sitä ennen opettaa meille pesukoneen nappuloita. Me uskoimme, että kaiken muun äiti olikin jo opettanut.
”Tämän enempää teistä ei tule”, äiti oli sanonut, ja me uskoimme, veljeni Janne ja minä.
Jo mustapukuisen miehen tullessa me huomasimme, etteivät asiat olleet oikein. Se mies yritti laskea takkinsa eteisen jakkaralle, mutta äiti seisahtui kädet puuskassa miehen eteen eikä vienytkään sitä pesään. Pesä oli se huone, jonka ovea me emme saaneet avata, emmekä siis tienneet tuosta paikasta muuta kuin että äiti asui siellä öisin ja usein päivälläkin. Joskus hämärällä pesän oven alta pilkotti valoa, ja silloin jos työnsi korvan oikein lähelle tuota valorakoa, pesästä kuului vieraiden äänien puhetta ja lauluja. Sieltä kuului myös outoa naputusta. Nap-nap-napa-napa-nap. Ihan kuin äiti olisi koputtanut sormilla ikkunalautaa tai rummuttanut painavalla lyijykynällä sängyn päätyä.
Veli oli kerran uskaltanut työntää nenänsä ihan ovilautaan kiinni ja siitä lähtien se oli väittänyt, että laudasta tulvi äidin tuoksuja. Minä halusin aivan mahdottoman paljon päästä edes kerran kurkistamaan äidin pesään. Halusin omin silmin nähdä millainen oli se radiokone, jonka veli väitti kerran valoraosta nähneensä, ja mistä se outo naputus oikein tuli ja kuka siellä lauloi.
Mustapukuinen näytti pöllämystyneeltä, kuten veljeni tuon otsaryppyisen ja räpsykkään ilmeen minulle joskus monta monta monta aikaa myöhemmin tulkitsi. Joskus veljeni ilme oli samanlainen kun se seisoi äidin edessä ja kuunteli kun äiti huusi ettei koulussa puhuta mitään, ei sitten yhtään mitään, eikä ainakaan yhtään perkeleen sanaa mistään mitä meidän kotona tapahtuu. Täällä nukutaan ja syödään kaurapuuroa, onko selvä! Minun mielestä meidän kotona ei paljoa nukuttu eikä syöty kaurapuuroa vaan oltiin poissa jaloista. Veljeni sanoikin kerran, että pitäisi opetella lentämään että päästäisiin pois äidin jalkojen korkeudelta.
Joka tapauksessa mustapukuisen miehen ilme oli sinä iltana yhtä väärä kuin takki sen harteilla, samoin oli väärin, että veli joutui silittämään minun hiuksia niin lujasti että päänahka lämpeni. Ellei se sitä olisi tehnyt, olisin pillahtanut itkuun, enkä halua edes kuvitella mitä siitä olisi seurannut.
Mustapukuinen oli niin pitkä, että se katsoi samaan aikaan mattoa ja äitiä, ja äiti katsoi vain mattoa ja sen rinta nousi ja laski. Mustapukuinen otti taskusta vihreän paperin, jota se ojensi äidille, mutta äiti pudisti päätään. Sitten se kaivoi lisää papereita ja tyrkytti taas. Äiti vain tuhahti kuin ei olisi nähnytkään miehen kättä.
Vähän aikaa ne mulkoilivat hiljaisina toisiaan ja me kyyristyimme hämillämme vieläkin alemmas. Sitten äiti kuiskasi jotain mustapukuiselle miehelle ja mustapukuisen suusta, melkein seinäpeilin yläreunan tasalta, syöksyi syljähdys äidin naamalle. Se oli vähän kuin sitkeää vanilliinikastiketta olisi roiskahtanut äidin silmälaseille ja poskelle, värittömämpää vain. Sellaista sai jos sekoitti perunajauhot ja vanilliinisokerin veteen eikä maitoon.
Me nimittäin osasimme keittää jo kaikki ruoat ja yksi parhaista, ellei jopa makoisin ruoka oli vanilliinikastike. Kerran veli oli polttanut sormensa kuuman kattilan reunaan ja kastike oli kaatunut tiskipöydälle. Äidin silmälaseista valui nyt samanlainen kastikepuro kuin jos kuuman kattilan pudotti tiskipöydälle ja näki ettei herkku pysähtynytkään siihen paikkaan, missä oli pöydän reuna, vaan se kiipesi reunan yli ja valui lattialle.
Äiti astui taaksepäin ja pyyhki hätäisellä liikkeellä naamansa kuivaksi. Me näimme, että äidin kaula muuttui punaiseksi ja kaulan ihon alla näkyi samanlaisia naruja kuin meidän polviemme takana, jos niitä koukisti ja katsoi tarkkaan. Äiti otti silmälasit pois ja huusi mustapukuiselle jotain.
Tavallisesti minä muistan melkein kaiken, mitä äiti ennen muuttumistaan huusi, ja paljon on jäänyt äidin raivosta mieleen jälkimmäiseltä ajaltakin, mutta mustapukuisen miehen seisoessa meidän eteisessä äidin huudon edessä minun korvat menivät tukkoon. Vasta veljen äkillisestä säpsähtämisestä minä ymmärsin, että äiti huusi jotain, ja sitten kun mustapukuisen iso käsi osui äidin poskeen, kuulin kovan pamahduksen.
Seuraavaksi ajattelin uutta piiloa kalsareille, jotka muuttuivat pamahduksen hetkellä lämpimiksi ja märiksi. Ajatukseni menivät ihan sekaisin ja laskeuduin kauhuissani ruukun suojaan istumaan. Minun oli pakko istua, koska seisovassa asennossa tai kyyryasennossa pissa tippui niin korkealta lattiaan, että pelkäsin äidin kuulevan. Äiti nimittäin kuuli paljon sellaisia ääniä, joita veljeni ja minä emme kuulleet. Joskus äiti kysyi veljeltäni ja minulta ymmärsimmekö me hyvällä sen, mitä yläkerran herra sanoi nenänkaivamisesta, tai että kuulimmeko me tuon porraskäytävässä kaikuvan jyskeen, joka oli jo saavuttanut välikerroksen ja oli nousemassa kolme porrasta kerrallaan raapimaan meidän oveamme. Sanoimme - ja nyökkäsimme monta kertaa - että tottakai me kuulimme, tottakai äiti. Sillä olimmehan me jo monta aikaa sitten oppineet, että meidän oli juksattava usein ja oltava kuulevinamme kaikenlaista olematonta jos emme halunneet jäykistyä valintaseisontaan.
Valintaseisonnasta kerron vasta myöhemmin, sillä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olen yhä vakuuttuneempi siitä, että mustapukuinen mies ja äidin poskeen osunut pamahdus vaikuttivat veljeni ja minun elämään samoin kuin käsi ja lätkän humahdus vaikuttavat vikkelään kärpäseen. Haluan uskoa, että kuka tahansa kertoisi ensin kärpäsen lennosta ja vasta sitten lentorataan puhaltavista tuulista. En tiedä mitä merkitystä sillä kenenkin kannalta on, mutta itseäni epäjärjestys masentaa. Minä olin vikkelä kärpänen, mutta lätkän humahdus ja tunne paineaallon sietämättömyydestä syöpyivät lähtemättömästi mieleen.
Pamahduksen jälkeen äidin huutomyrsky nousi vähitellen esiin, ihan kuin pullataikinakin kohoaa ja nostaa lopulta kulhon päälle levitetyn pyyhkeen ilmaan. Ensin äiti sätti ja kirosi mustapukuisen miehen isoksi paskahousuksi. Kusipää oli seuraava paha sana, sitten tulivat asiat vittuun painumisesta, velttokyrvästä ja siasta. Huuto muuttui kimeäksi ja epäselväksi, se kumahteli minun päässä kuin jos olisin työntänyt pään kattilan sisälle ja käskenyt veljen rummuttaa kattilaa nyrkeillä. Mieleeni on painunut tuosta hetkestä sellainen kuva, että äiti huusi kuin silakka valaalle, mutta huudosta syntyi niin mieletöntä vihaa ja raivoa, että silakasta kasvoi ensin haukivauva ja sitten oikea hauki, joka paljasti monirivisen hampaistonsa ja puraisi mustapukuiseen mieheen haavan.
Kuului toinen pamahdus, vaimeampi ja tutumpi, kun mustapukuinen ryntäsi eteisestä porraskäytävään ja löi oven perässään kiinni.
Sen koommin ei veljeni joutunut avaamaan mustapukuiselle miehelle ovea. Päivä tai ainakin yksi tai kaksi aikaa sen jälkeen kun äidin posken punoitus ja turvotus oli laskenut, ja kun siihen osuneen kämmenen pamahdus oli siirtynyt syvälle minun korvien alle piiloon, äiti ilmoitti meille, että mustapukuinen oli hävinnyt kuin pieru Saharaan. Samalla tavalla äiti oli kertonut isienkin hävinneen. Näin me tulimme uskoneeksi, että jossakin niistä menneisyyksistä, joita veljeni minulle valokuvakirjasta opetti, myös meidän isämme olivat seisoneet samassa asennossa äidin edessä, tehneet omat pamahduksensa ja hävinneet sitten ovesta porraskäytävän kautta pieruksi Saharaan.
Mustapukuisen häviämisen jälkeen veljeni ei joutunut pitkään aikaan avaamaan ovea muillekaan sedille. Me saatoimme vain kovin hämillämme todeta, että äiti viihtyi pesässä yhä pidempiä aikoja yhtäjaksoisesti. öisin pesästä kuului tavallista enemmän naputusta. Joskus aamuisin kuulimme tunkkaisten vilttiemme piilossa herätessämme outoja viemärin ääniä. Veli sanoi, että äiti kävi sylkemässä pönttöön ja veti vessan.
Huomasimme pukeutuvamme aamusta aamuun yhä sottaisemmiksi ja ryppyisemmiksi käyviin vaatteisiin. Aamuisin söimme laihan kauravellin tavallista hitaammin, koska veljeni oli huomannut, että ryynipurkki tyhjeni uhkaavasti eikä äiti ollut tuonut uutta. Me halusimme pitkittää hyvän, lämpimän maun nautintoa niin pitkäksi kuin osasimme. Veljeni leikkasi ranskanleivän pinnalta kovan kuoren ja pehmeään osaan tarttuneet siniset, ison kuulakärkikynän pisteet pois ja valmisti kattilassa niin vahvaa ruusunmarjateetä, että leipää ei olisi huomannut syövänsä, ellei tiennyt ettei teessä itsessään ollut muhkuroita.
Silloin tällöin äiti ilmestyi pesästä näkyville ja joka kerta se näytti enemmän muuttuneelta. Alkuun me olimme melkein iloisia muutoksesta, sillä moneen aikaan äiti ei kimpaantunut meille kummallekaan niin paljon, että olisi paiskonut tavaroita, joita me sitten olisimme joutuneet liimaamaan takaisin paikoilleen. Äiti kävi kaupassa enää harvoin, ja mitä vähemmän ruoan tekoon tarvittavia purkkeja ja pusseja äiti kaappeihin laski, sitä innokkaammin me kävimme sohvalla istumassa. Yhdessä me kävimme veljeni mielikuvituksessa ja menimme takaisin keittiöön vasta kun uusi resepti löytyi.
Veljeni Janne oli luonteeltaan kekseliäämpi kuin minä, totisesti. Vaikka kirjahyllyssämme oli niin paljon kirjoja, etteivät ne olisi yhdellä kertaa mahtuneet edes veljeni koulureppuun, veli mieluummin etsi reseptit ja keksinnöt mielikuvituksestaan. Veljeä katsellessa tuntui kuin olisi nähnyt sen lähtevän vähäksi ajaksi pois itsestään, ja sitten palata tömähtävän takaisin.
Joskus kun veli lähti etsimään keksintöä, minä istuin sen vieressä opettelemassa eläinten naamoja. Otin kirjahyllystä ison eläinkirjan ja arvasin aina, kuka seuraavalla sivulla oli. Usein palattuaan ja nähdessään minun kääntelevän eläinkirjan sivuja, veli tuhahti minulle ja puuskahti ilmeisen turhalle touhulle. ”Ihmiset metsästivät joskus sata aikaa sitten mammutteja”, se tapasi sanoa, ja väitti usein ettei meidän maailmassa, eikä edes sen polun varressa, jota pitkin veli kulki koulun luokse ja takaisin, ollut yhtään villieläintä. Se sanoi, että eläinkirja oli tarpeeton. ”Meidän maailmassa syödään ruokaa eikä eläinten lihaa.” Veli tutki mieluummin niitä kirjoja, joissa ei ollut kuvia muualla kuin kannessa.
”Mihin ne meidän syömiset ovat sitten hävinneet?” kysyin veljeltä.
Veli sanoi huomanneensa, että ruoka oli alkanut loppua samaan aikaan kuin sedät olivat lakanneet käymästä meidän maailmassa. ”Äiti ei ole sen jälkeen nauranut.”
Sitä minäkin olin ihmetellyt.
Äiti näytti kovin onnettomalta. Päättelimme, että äidit tulivat murheellisiksi aina kun isät ja sedät hävisivät Saharaan. Meidän äitimme oli siis ollut usein onneton ja murheellinen, mutta ehkä me vain emme ennen olleet huomanneet sitä. Silloin tällöin ajattelin kysyä veljeltäni tiesikö se missä Sahara on.
”Äiti on väsynyt”, veli sanoi kerran, ja tottahan se oli. Äitimme oli muuttunut onnettomaksi ja väsyneeksi, emmekä me ymmärtäneet miksi.
Melkein yhden kokonaisen talven, sellaisen lumipeitteisen ja pimeän ajanjakson me sitten ihmettelimme äidin käskyjen ja ohjeiden, lopulta kaikenlaisten sanojenkin puuttumista. Päivät tuntuivat valtavan pitkiltä ja tuntui kuin mitään ei olisi osannut tehdä ilman äidin ääntä. Veli lähti aamuisin koulun luokse käymään ja käski iltaisin minun pysyä hiljaa kun se itse istui sängyssä kirjoittamassa läksyjä. Me kuljimme entistä varovaisemmin askelin vessaan, tuskin uskalsimme vilkaista pesän ovea.
Onneksi oli olemassa myös ikioma pikkuautomaailma, jonka järjestin äidin muuttumisen aikana oikeaan järjestykseen. Olin hyvin taitava pikkuautoilija. Ja oli olemassa myös hiirimaailma, josta kerron myöhemmin. Monta aikaa me kuitenkin vain ihmettelimme ja odotimme, eikä edes kekseliäs veljeni osannut aavistaa mitä me odotimme.
Nyt kun nostan kynän hetkeksi sivuun tästä ruutupaperivihkon sivulta ja annan katseeni kääntyä ikkunasta näkyviin tummiin pilviin, muistan usein verranneeni sen aikaista olotilaamme ongenkohoon, joka lilluu rasvatyynessä poukamassa silmät haaveilevasti tapittaen siihen suuntaan mistä saattoi vain peilin kautta havaita takana tiivistyvät, uhkaavat ukkospilvet.
Niin, silloin kun veli sitten eräänä päivänä koulun luona käytyään kertoi, että ulkona kerrostalojen välissä näkyi pieni palanen vihreää nurmikkoa ja ilmassa leijui niin paksu pökäleitten lemu, että veli oli sellaisesta hajusta tullut kuumaksi, me jouduimme kuumuuden jälkimainingeissa kokemaan äidin muuttumisen niin voimakkaana ja kauheana, etten toivoisi kenenkään meidän maailmassa tai missään muussakaan maailmassa koskaan sellaista pamahdusta kokevan.