Tyttö kuin kitara

Pallen naiskatrasta täydentää Anna, bändin uusi laulaja. Heiveröinen solisti näyttää onnistuvan mahdottomassa, sillä Palle suostuu kihlautumaan, yhteiseen kotiin ja muuttoon vakaampien tienestimahdollisuuksien äärelle.

Ennen pitkää Palle palaa taas Helsinkiin. Bändi iloitsee tulevista yhteisistä keikoista, mutta Palle katoaakin taas matkoihinsa. Outoja huhuja liikkuu myös siitä, että hän olisi maksanut velkansa. Annasta ei kysele kukaan, mutta sisar asuu hänen entisessä huoneistossaan. Lipaston päällä vainajasta muistuttaa kuva, jossa hän laulaa mikrofoniin.

[Tekohengitys]


Palle Koskinen on kolmikymppinen, keikkaileva muusikko, jonka nimi tunnetaan Suomen kaikilla pikkupaikkakunnilla, joilla vain on tanssilava. Keikkailu ei kuitenkaan ole herkkua 1960-luvun Suomessa, eikä musiikin tekemisellä pääse juuri rikastumaan. Elämä on halpoja ja tunkkaisia matkustajakoteja, liiallista alkoholinkäyttöä, satunnaisia naissuhteita, elatusmaksuja, tutuilta vippaamista ja ristiriitoja bändin muiden jäsenten kanssa. Palle on leipiintynyt muusikonuran hohdottomuuteen. Hän haluaisi oikeastaan soittaa jazzia, eikä tyhjänpäiväistä tanssimusiikkia, jota kansa haluaa kuulla.

Anna on Palle Koskisen bändin uusi naissolisti, hento ja herkkä haaveilija, jolla on ongelmia terveyden kanssa: hänellä on heikko sydän. Anna on jättänyt koulunsa kesken, hän ei halua muuta kuin laulaa - tai sitten ehkä löytää miehen ja perustaa perheen. Annan perhe on huolissaan tämän terveydestä, keikkaileva elämä kun rasittaa sydäntä.

Marja-Leena Mikkola kuvaa hienovireisesti näiden kahden, toisilleen mahdottoman ihmisen rakkaussuhdetta. Mikkolan kerronta on läpeensä realistista, mutta ei raskasta, kerronta soljuu enimmäkseen Pallen ja Annan tajunnan läpi. Myös päähenkilöiden suhtautuminen elämään ja muusikonuraan on realistista, mitään pilvilinnoja ei rakennella, eikä tähteydestäkään haaveilla. Rakkauteenkin suhtaudutaan yhtä realistisesti: olosuhteet hyväksytään sellaisina kuin ne ovat, sopeudutaan.

Mikkola ei selittele liikoja, eikä aliarvioi lukijaansa, vaan luottaa tämän päättelykykyyn, sillä kerronta jättää paljon auki. Suuret tunteet kuvataan hyvin viitteenomaisesti ja jopa äkillinen, traaginen, kuolema kuvataan lyyrisen, tulkinnanvaraisen unen kautta: ”Mutta se ei olekaan hevoslauma, hän havahtuu, ääni tulee hänen sisältään ja kouristava kipu hänen sydämestään. Se tömistää voimakkaasti, hän kohottaa kättään ja pusertaa sitä, yrittää hillitä, hän pelkää että koko talo herää; mutta ketään ei ole kuulemassa.” (s. 155)
(Silene Lehto/ Sanojen aika)