Sadan vuoden armeija

Se vei minut kerrokseen ja siellä yhteen tupaan. Tuvassa oli viisi poikaa jo peittojen alla ja kaksi pakkasi kaappiaan. Pitkä alikersantti pyöri niitten ympärillä. Yksi punkka oli tyhjänä. Minut tuonut alikersantti lähti pois. Pitkä tuli eteen ja sanoi että Väylä. Mie nyökkäsin punkkaa, että onko tuo minun.
– On.
Mie nakkasin takin tyhjään kaappiin ja panin kengät jalassa maata.
– Mitä te meinaatte? alikersantti hermostui. – Ylös.
Mie ojensin sillekin kättä ja sanoin Matti.
– Älkää pelleilkö, se sanoi.
Sitten se kääntyi ja sanoi kaappejaan pakkaaville, että laittakaa loppuun, hän käy Väylän kanssa sille varusteet. Ovelta kääntyi kun mie en tullutkaan perässä.
– No, se sanoi.
Mie en sanonu mitään.
– Tulkaa mukaan niin haetaan varusteenne.
– En mie viitti.
– Mitä?
– Mutta käy sie jos ne on niin kovasti tärkeät.
Se jäi ovelle pyörimään, että mitä te mies puhutte. Sitten siihen tuli toinenkin alikersantti ja kysyi että mikäs täällä. Ne kaksi alokasta saivat kaappinsa ja menivät peittoihin. Alikersantti selitti toiselle mikä on ja se toinen tuli minun sängyn päähän, että nyt mies ylös siitä jumalauta. Mie kattelin sitä päästä jalkoihin ja se meni vähän vaikeaksi.
– Kuulitteko te? se sanoi kuitenkin.
– Meeppä vittuun siitä ettei tarvi viskata, mie sanoin.
Ne katteli minua sen näköisesti, että oli mulla raameja viskatakin ja päättivät lähteä pois. Sanoivat ovella, että eivät viitti yöllä ruveta mutta katotaan alokas huomenna.
Ne sammutti valon ja mie mietin, että panisko vielä tupakan mutta kerkesin nukahtaa.