Punainen metsä

Vilu oli hänen ensimmäinen aistimuksensa. Vilunväreet juoksentelivat hänen ihollaan kuin jäiset tuhatjalkaiset. Hän yritti tavoittaa peittoa vetääkseen sen ylleen, mutta hänen kätensä tapasi pelkkää tyhjää. Hän ei ollutkaan vuoteessaan niinkuin oli kuvitellut. Missä hän sitten oli?
Sitten hän muisti. Epämääräisenä hahmona hänen mieleensä nousi tie ja lumituisku. Sitten kuva tarkentui ja hän muisti kylmyyden ja toisen auton kelmeät valot lumiverhon takana. Sekä oman kauhunsa kun hän näki kuorma-auton ajavan suoraan häntä kohti. Hän muisti myös räjähdyksen.
Varovasti hän raotti silmiään ja otaksui näkevänsä sairaalan puhtaat seinät ympärillään. Mutta seiniä ei ollutkaan. Oli vain pehmeä vitivalkoinen hanki.
Ambulanssi oli varmaan kohta tulossa. ja uteliaat ihmiset jotka katselisivat häntä kuin eläintä.
Hän yritti liikuttaa jalkojaan tunteakseen, oliko luita katkennut tai murtunut. Ilokseen hän totesi, että ne liikkuivat niinkuin pitikin ja lievää puutumusta lukuunottamatta ne tuntuivat olevan täysin kunnossa. Samoin pää. Kun hän varovasti käänsi sitä, ei hän tuntenut pienintäkään vihlaisua tai pakotusta. Helpottuneena hän ponnistautua seisomaan.
Hämmennys valtasi hänen mielensä. Viikaistuaan ympärilleen hänet valtasi tunne, että hän oli kokonaan väärässä paikassa ja väärässä maisemassa. Siinä missä piti olla maantie, kasvoikin nyt tiheää ruovikkoa joka tunkeutui lumen sisästä esiin kuin hiukset. Kaukana ruovikon takana näkyi kallioinen rantaviiva ja tiheä, lumen peittämä metsä. Käännähtäessään ympäri hän näki laajan aukean, joka kaikesta päätellen oli järven selkä.
Missään ei ollut tietä. Eikä kuorma-autoa. Eikä valkoista Renaultia. Missään ei ollut tienhaaraa, josta hän oli kääntynyt. Himmeän pilviharson takaa katseli aurinko eikä lumituiskusta ollut tietoakaan. Oli vain valkea pehmeä lumi. Ja järvenselkä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt.
Sitten hän tajusi, että jotain muutakin oli väärin. Ensimmäiseksi hän näki kädet. Kädet, joita ohuiden nahkaisten autoilijankäsineiden asemesta peittivät nyt karkeasta villalangasta kudotut harmaat kintaat. Kun hän katsoi muuta vaatetustaan, hän totesi hämmästyksekseen että kaikki oli muuttunut. Vaaleankeltaisen toppapuvun asemesta hänen yllään oli nilkkoihin saakka ulottuva, paksusta tummansinisesta kankaasta ommeltu hame sekä lampaannahoista tehty yksinkertainen jakku jossa oli karvapuoli sisällepäin. Jakun päällä hänellä oli suuri siniruudullinen hartiahuivi, jossa oli valkoiset tupsut. Kun hän hätääntynein sormin koetteli päätään, tapasi hän jonkinlaisesta pöytäliinakankaasta tehdyn huivin, jonka alta tuli esiin paksu palmikko. Jäisiä tuhatjalkaisia vilisti hänen ihollaan yhä enemmän. Mitä ihmettä tämä kaikki merkitsi? Miksi hänen ruskeavartiset talvisaapikkaansa olivat vaihtuneet paksuiksi, ruskeaksi pieksuiksi?
Tämän täytyi olla unta, hän päätteli. Muuta selitystä hän ei keksinyt. Hän oli varmasti saanut jonkun kovan aivotärähdyksen ja tämä oli kaikki sen aiheuttamaa houretta. Aivan pian hän heräisi sairaalassa ja näkisi valkoiset seinät ja ihmisiä ympärillään.