Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin

Puolilta päivin lähdin töihin ja kirjoitin pomoni määräyksestä jutun kansalaisliikkeistä, joita kevään lähestyessä velloi koirankakkojen ja irrallaan juoksentelevien kissojen ympärillä. Työpäivän jälkeen poikkesin lähikauppaan, joka piti oviaan auki vielä myöhään illalla. Ostin Samin lempipitsoja, vaikka hän yleensä pyrkikin välttämään roskaruokaa. Ostin myös muutaman tölkin olutta, koska olimme sen ansainneet. Vuokrasin videonkin. Olin myötäsukaisella tuulella ja valitsin videon Samin mieltymysten mukaan.
- Pitsalähetti saapuu! huusin eteisestä, mutta asunto olikin pimeänä. Kello oli melkein puoli kymmenen, mutta Sami ei ollut kotona.
Hän oli kyllä tehnyt pitkiä päiviä, mutta ei sentään näin pitkiä.
Kaivoin kännykkäni esiin ja huomasin, että sinne oli tullut tekstiviesti. Samilta.
Moi! Menee vähän pitkäksi tänään. Tuun kun ehdin. Älä turhaan valvo ja odota. Sami.
Vai niin että "tuun kun ehdin". Johan pomppasi! Yritin soittaa takaisin, mutta puhelu meni heti vastaajaan ja tiesin kokemuksesta, ettei Sami kuunnellut vastaajansa viestejä, ellei ollut äärimmäinen pakko.
Tuijotin kapistusta hämmästyneenä. Yleensä se oli aina niin tottelevainen. Kun halusin soittaa Samille, minun ei tarvinnut muuta kuin painaa ykköstä, ja kohta hän vastasi toisessa päässä.
Istuin alas sohvalle.
En osannut päättää pitikö minun olla huolestunut, vihainen vai loukkaantunut. Olin niitä kaikkia vuorotellen.
Lopulta soitin Marialle.
- Sami ei vastaa puhelimeen, minä sanoin.
- Ei se ole ihmekään, Maria sanoi. - Hänellä on ollut liian rankkaa.
- Minullakin on ollut rankkaa, sanoin. Olin oikeastaan vasta vähitellen alkanut tajuta miten rankkaa minulla oli. Oli uskomatonta, kuinka paljon kodinhoito teetti töitä tällaisissa ääriolosuhteissa. Kaikki ne ruuat, jotka piti muistaa kantaa kaupasta, että Sami pysyisi tyytyväisenä. Roskien lajittelu. Jälkien korjaaminen. Ja taas piti vaihtaa lakanat ja pyyheliinat ja pyykkikori täyttyi, ja sitten oli mentävä töihin, ja työpäivät olivat pitkiä sen lisäksi, että minä sain aina kaikki ikävimmät hommat hoitaakseni.
- Niin, mutta sinä olet nainen, Maria sanoi. - Naiset on geneettisesti ohjelmoitu kestämään vaikeita aikoja kotirintamalla, miehet ovat toisenlaisia. Eivät he kestä kotiongelmia. Sodat ja luonnonkatastrofit ovat enemmän heidän aluettaan.
Minä aloin itkeä. En voinut sille mitään.
En voinut uskoa, että minulle kävi näin. Minä en muuta halunnut kuin rauhallista ja onnellista parisuhdetta, ja tässä sitä taas oltiin. Asuin miehen kanssa joka pakoili minua. Siis olinhan minäkin välillä kyllästynyt häneen, mutta tämä oli vähä toisen tason juttu. Parisuhteen pelisääntöihin kuului, ettei peittoalueen ulkopuolelle lipsahdettu ilman kolmena kappaleena esitettyä lupa-anomusta, joka on käsitelty johtokunnassa, joka meidän parisuhteessamme merkitsi minua.
- Minä olen ilmeisesti niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan opi, minä sanoin.
- Se johtuu siitä, että olet nuorena lukenut niitä typeriä romaaneja, Maria sanoi.