K18

Jakobsson oli tiennyt kaiken Annika Malmin suorittamasta operaatiosta ja sen kulusta. Hän oli tähdentänyt tämän vaitiolovelvollisuutta ja muistuttanut tätä vuosia sitten vannotusta poliisivalasta. Jakobsson oli pitänyt lyhyen tauon ja selittänyt sitten tilanteen lyhyesti. Jotain oli mennyt jossain todella pahasti vikaan. Mitä se oli, siitä hän ei voinut puhua. Hän oli sanonut, että Annika Malmin oma turvallisuus vaatisi tätä lopettamaan poliisityön tähän samaiseen yöhön. Annika Malm ei ollut voinut uskoa korviaan.
– Me tiedämme nyt jotain sellaista, mitä me emme kerta kaikkiaan halunneet tietää. Sinä olet osa tätä lenkkiä, mutta sinun on syytä samalla tiedostaa, ettei tapahtunut ole millään tavalla sinun vikasi. Sinä olet koko asiassa vain pieni pala, kuin pieni kivensiru suuressa kengässä. Tämä lenkki josta mainitsin, tai sanottakoon nyt vaikka silmukka, se alkaa kohta kiristyä. Päitä alkaa putoilla, monen ura katkeaa lyhyeen. Ainoa tapa sinulle selvitä tulevasta on lopettaa poliisin työ ja ryhtyä johonkin kokonaan muuhun, muuttaa pois, aloittaa uusi elämä, Jakobsson oli sanonut.
– Tämä kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan sinun hyväksesi, älä epäile sitä hetkeäkään, hän oli lisännyt.
Annika Malm oli väittänyt kiivaasti vastaan. Hän oli kouluttanut itseään vuosikaudet, uhrannut koko uuden elämänsä poliisin ammatille. Ei hän voisi lopettaa sitä noin vain.
Mies oli katsonut häntä osaksi huvittuneena, osaksi säälien.
– Tiedätkö mitä tapahtuu, kun vieras jalka astuu liian isoille varpaille? tämä oli lopulta kysynyt vakavana.
Annika Malm ei ollut vastannut, tuijottanut vain uhmakkaana miestä suoraan silmiin.
– Se jalka katkaistaan, Jakobsson oli vastannut verkkaisesti omaan kysymykseensä.
Annika Malm arvasi hyvin, ettei tätä kaikkea ollut tosiaankaan järjestetty missään pilailumielessä, tilanteen täytyi olla erityisen vakava. Hänelle ei ollut annettu sen enempää selityksiä, sen sijaan kaksi tuntia aikaa miettiä kaikkia niitä asioita, mitä hän lähitulevaisuudeltaan haluaisi; missä hän haluaisi asua ja elää, mitä hän haluaisi tehdä? Hänelle oli tuotu lautasellinen kuumaa kanakeittoa, muovinen kertakäyttölusikka, kaksi pikkupulloa virvoitusjuomaa, rasiallinen kevytsavukkeita, sytytin ja tuhkakuppi. Jakobsson oli poistunut huoneesta ja jättänyt Annika Malmin miettimään. Tasan kahden tunnin kuluttua mies oli palannut.
– Oletko jo tehnyt päätöksen?
– Eikö minulla tosiaankaan ole mitään muita vaihtoehtoja?
– Ei. Ei tosiaankaan.
– Jos kaikesta huolimatta jään, säilytänkö molemmat jalkani?
Jakobsson naurahti.
– Osaavatko lehmät lentää?
Annika Malm mietti asiaa vielä hetken ja kirjasi sitten toiveensa Jakobssonin antamalle lappuselle. Ellei muita vaihtoehtoja ollut, tilanne oli pakko hyväksyä. Hän oli aina ollut hyvä tekemään nopeita päätöksiä paineen alla, suuriakin. Hän halusi muuttaa Turkuun, se olisi lähimpänä Tukholmaa, Lars ja Eva Sandströmiä. Hän haluaisi puolen vuoden palkan, vakituisen opiskelupaikan Turun yliopistolta, jäsenkortin paikalliselle karateklubille ja itselleen sopivaa työtä tullakseen jatkossakin toimeen.
Jakobsson oli vilkaissut Annika Malmin ojentamaa paperilappua ja mörähtänyt ääneen.
– Olet vähään tyytyväinen.
– Voi olla. Tärkeintä on se, että hymyilen joka aamu alas katsoessani. Olen alkanut viimeisten kolmen tunnin aikana pitää omista varpaistani ihmeen paljon.
Kellon lähennellessä kuutta aamulla Annika Malm oli kyyditty takaisin kotiin. Vieras karhea ääni oli muistuttanut hänelle autossa, että side tulisi riisua silmiltä vasta kotona. Annika Malm oli totellut käskyä, tosin tällä kertaa vain puolittain.