Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Harjunpää ja rakkauden nälkä
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Helsinkiläisten naisten asunnoissa vierailee öisin outo kulkija, jolla tuntuu olevan avaimet kaikkiin oviin. Poliisi ei ota naisten kertomuksia vakavissaan. Ei, ennen kuin tapauksia alkaa kertyä, ja tunkeilija käy entistä rohkeammaksi. Rikosylikonstaapeli Timo Harjunpään selvittäessä tapausta hänelle alkaa paljastua, mihin äärimmäinen yksinäisyys voi johtaa. (takakansiteksti)
Tipi on herkkä ja lapsuudesta asti kaltoin kohdeltu pienikokoinen yksinäinen mies. Mutta ennen kaikkea hän on taitava tiirikan käyttäjä ja yöllinen vieras monen naisen kotona. Hän valitsee uhrinsa tarkkaan ja on nopea. Erikoista hänessä on se, ettei hän vie mitään, riko mitään tai käytä väkivaltaa. Hän vain kuuntelee, haistelee ja koskee. Tipin veljet ovat pikkurikollisia ja poliisin vanhoja tuttuja. He suunnittelevat pankkiryöstöä, jossa tarvitsevat Tipin apua. Samaan aikaan naiset ympäri kaupunkia alkavat ilmoitella poliisille yöllisistä vieraistaan. Harjunpää saa tapaukset selvitettäväkseen ja apurikseen hän saa epäpätevän ja ehkä jopa korruptoituneen poliisikaksikon. Löytääkö Harjunpää tiirikkamiehen ja selviääkö pankkiryöstö?
Joensuu kuvaa uskomattoman kauniisti Tipin mielenliikkeitä ja tämän herkkää kykyä nähdä todellisuus väreinä ja ääninä. Vaikka Tipi onkin rikollinen, on lukijan myötätunto hänen puolellaan. Hän on enemmän uhri kuin pahantekijä. Joensuun kirjoissa maailma ei koskaan ole mustavalkoinen, ei ole mitään absoluuttisesti pahaa tekoa, syyllistä tai uhria, on vain ihmisiä ja elämää - ja kuolema.
Romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaana 1993.
(Laura Norris/ Sanojen aika)
Tipi on herkkä ja lapsuudesta asti kaltoin kohdeltu pienikokoinen yksinäinen mies. Mutta ennen kaikkea hän on taitava tiirikan käyttäjä ja yöllinen vieras monen naisen kotona. Hän valitsee uhrinsa tarkkaan ja on nopea. Erikoista hänessä on se, ettei hän vie mitään, riko mitään tai käytä väkivaltaa. Hän vain kuuntelee, haistelee ja koskee. Tipin veljet ovat pikkurikollisia ja poliisin vanhoja tuttuja. He suunnittelevat pankkiryöstöä, jossa tarvitsevat Tipin apua. Samaan aikaan naiset ympäri kaupunkia alkavat ilmoitella poliisille yöllisistä vieraistaan. Harjunpää saa tapaukset selvitettäväkseen ja apurikseen hän saa epäpätevän ja ehkä jopa korruptoituneen poliisikaksikon. Löytääkö Harjunpää tiirikkamiehen ja selviääkö pankkiryöstö?
Joensuu kuvaa uskomattoman kauniisti Tipin mielenliikkeitä ja tämän herkkää kykyä nähdä todellisuus väreinä ja ääninä. Vaikka Tipi onkin rikollinen, on lukijan myötätunto hänen puolellaan. Hän on enemmän uhri kuin pahantekijä. Joensuun kirjoissa maailma ei koskaan ole mustavalkoinen, ei ole mitään absoluuttisesti pahaa tekoa, syyllistä tai uhria, on vain ihmisiä ja elämää - ja kuolema.
Romaani oli Finlandia-palkintoehdokkaana 1993.
(Laura Norris/ Sanojen aika)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Tapahtumapaikat
Konkreettiset tapahtumapaikat
Tarkka aika
Alkukieli
Palkinto
Tekstinäyte
Ja Tipi tunsi taas kuinka se läheni, kiusaus, lähes vastustamaton kiusaus mennä Vehnätukan luo ja sanoa: - Minä se olen, rakkaani - minua sinä öisin rakastat... Ja hän oli varma että jos hän olisi tehnyt sen, se olisi ojentanut hennot kätensä ja laskenut ne hänen kaulalleen ja kumartunut yhtenä huumaavana tuoksuna lähemmäs ja sitten he olisivat suudelleet. Tipi ähkäisi. Ja sitten hän otti päättäväisen askeleen, ja toisenkin, mutta Vehnätukalle tuli asiakas. Ja tietysti se oli mies: viimeisen jälkeen sliipattu ulkomaanpelle, ja se teikaroi siinä lontoo suustaan liplattaen, ja Vehnätukka suli yhdeksi hymyksi ja Tipin teki pahaa ja hän käännähti selin, ja musta koira alkoi ulvoa hänen sisällään.
Saattoi tosin olla, että hän ei halunnut ajatella Ruumista senkään vuoksi, että hän oli itse suhteellisen lyhyt ja jotensakin hennon oloinen, suorastaan sirorakenteinen, aina kaitoja kasvojaan ja työn sittaannuttamia, hoikkia sormiaan myöten. Vain hänen päänsä ei sopinut kuvioon. Se oli kuin jonkun muun - sellainen kuin "Tipissä ja Sylvesterissä" Tipillä on - ja juuri siitä hänen lempinimensäkin oli peräisin; ja osittain myös siitä, että hän oli lapsesta lähtien halunnut olla lintu. Hänen oikea nimensä oli Asko, mutta siitä hän ei ollut koskaan pitänyt; jo ennen koulua muut lapset olivat osanneet laittaa p-kirjaimen sen eteen.
He kulkivat yönselkää peräkanaa, reilusti etäisyyttä välillään, mutta silti Tipi tavoitti ajoittain ilmasta Silkkipepun tuoksun: makean parfyymin hykerryttävän tuoksun, ja myös illan mittaan juodun viinin happamen hajun - ja niinä hetkinä hän olisi halunnut kiriä lähemmäs, edes sen verran että olisi kuullut miten sen nailonreidet sihisivät hipoessaan toisiaan. Mutta hän antoi olla, tyytyi siihen että saisi siliä niitä paljaina - ja siitä hän taas sai mieleensä, kuinka suloista olisi ollut jos hän olisi ollut sen body; hän olisi suorastaan levännyt sen iholla ja hellinyt sitä joka paikasta yhtaikaa, paitsi että olisi tietysti tuntunut oudolta kun oma naama olisi äkkiä ollut jotain elastaania, ja huulissa olisi törröttänyt hakaset. Mutta silti se olisi kannattanut. Ellei se sitten kotiin tultuaan olisi viskannut koko komeutta pesukoneeseen.
Ilmassa tuntui ruoho ja multa ja kastemadot, ja sitten Hesperian puisto oli jo edessä. Mutta Ruumis ja Silkkipeppu sivuuttivat sen, jatkoivat katua pitkin ja vaihtoivat puolta, ja pensasaidan jälkeen ne kääntyivät oikealle ja Tipi tunsi voimakkaasti että ne alkoivat tulla perille. Se miltei huokui Silkkipepusta. Se valmistautui jotenkin: muutti askelrytmiään ja uskalsi jo jopa horjahdella, ja lisäksi se varmisti vaivihkaa että sen olkalaukku oli tallella - ja siellä sillä oli tietysti avaimet. Tipi lähti viilettämään orapihlajien vierustaa.
Hän pysähtyi kun aita päättyi, ja nyt hänen silmänsä olivat pelkät valppaat viirut. Hän näki enää Silkkipepun, ja sekin katosi juuri kulman taa. Kadun täytyi olla Vänrikki Stoolin katu, se joka kipristyi lähes työläästi noustavaksi mäeksi. Tipi pujahti autojen lomitse, ja toistamiseen hänen oikea kätensä sujahti kuin itsestään pusakan taskuun; sen pohja oli täynnä paperista pyöritettyjä pallosia, kuin pikkulinnunmunia, ja hän valitsi niistä sen joka osui toiseksi hänen hyppysiinsä - ensimmäiseen ei voinut välttämättä luottaa: se saattoi olla pelkkä hätähousupyrkyri - ja sitten hän pyöritti sitä jo tottunein liikkein tiiviimmäksi.
Tipi seisahtui kulmaan, tuki vapaan kätensä kivijalkaan ja kurkisti nurkan taa. Mutta hän teki sen taiten, niin että hän likimain kasvoi kiveä myöten kunnes näki mitä halusi. Oikein hän oli arvannut: ne olivat pysähtyneet mäen puoliväliin ja seisoivat tuskin parinkymmenen metrin päässä; Ruumis piti käsiä lanteillaan ja Silkkipeppu pöyhi laukkuaan, perkasi sitä kuin kalaa - ja sitten avaimet jo kilisivät, ja ne purskahtivat kumpainenkin nauruun.
He kulkivat yönselkää peräkanaa, reilusti etäisyyttä välillään, mutta silti Tipi tavoitti ajoittain ilmasta Silkkipepun tuoksun: makean parfyymin hykerryttävän tuoksun, ja myös illan mittaan juodun viinin happamen hajun - ja niinä hetkinä hän olisi halunnut kiriä lähemmäs, edes sen verran että olisi kuullut miten sen nailonreidet sihisivät hipoessaan toisiaan. Mutta hän antoi olla, tyytyi siihen että saisi siliä niitä paljaina - ja siitä hän taas sai mieleensä, kuinka suloista olisi ollut jos hän olisi ollut sen body; hän olisi suorastaan levännyt sen iholla ja hellinyt sitä joka paikasta yhtaikaa, paitsi että olisi tietysti tuntunut oudolta kun oma naama olisi äkkiä ollut jotain elastaania, ja huulissa olisi törröttänyt hakaset. Mutta silti se olisi kannattanut. Ellei se sitten kotiin tultuaan olisi viskannut koko komeutta pesukoneeseen.
Ilmassa tuntui ruoho ja multa ja kastemadot, ja sitten Hesperian puisto oli jo edessä. Mutta Ruumis ja Silkkipeppu sivuuttivat sen, jatkoivat katua pitkin ja vaihtoivat puolta, ja pensasaidan jälkeen ne kääntyivät oikealle ja Tipi tunsi voimakkaasti että ne alkoivat tulla perille. Se miltei huokui Silkkipepusta. Se valmistautui jotenkin: muutti askelrytmiään ja uskalsi jo jopa horjahdella, ja lisäksi se varmisti vaivihkaa että sen olkalaukku oli tallella - ja siellä sillä oli tietysti avaimet. Tipi lähti viilettämään orapihlajien vierustaa.
Hän pysähtyi kun aita päättyi, ja nyt hänen silmänsä olivat pelkät valppaat viirut. Hän näki enää Silkkipepun, ja sekin katosi juuri kulman taa. Kadun täytyi olla Vänrikki Stoolin katu, se joka kipristyi lähes työläästi noustavaksi mäeksi. Tipi pujahti autojen lomitse, ja toistamiseen hänen oikea kätensä sujahti kuin itsestään pusakan taskuun; sen pohja oli täynnä paperista pyöritettyjä pallosia, kuin pikkulinnunmunia, ja hän valitsi niistä sen joka osui toiseksi hänen hyppysiinsä - ensimmäiseen ei voinut välttämättä luottaa: se saattoi olla pelkkä hätähousupyrkyri - ja sitten hän pyöritti sitä jo tottunein liikkein tiiviimmäksi.
Tipi seisahtui kulmaan, tuki vapaan kätensä kivijalkaan ja kurkisti nurkan taa. Mutta hän teki sen taiten, niin että hän likimain kasvoi kiveä myöten kunnes näki mitä halusi. Oikein hän oli arvannut: ne olivat pysähtyneet mäen puoliväliin ja seisoivat tuskin parinkymmenen metrin päässä; Ruumis piti käsiä lanteillaan ja Silkkipeppu pöyhi laukkuaan, perkasi sitä kuin kalaa - ja sitten avaimet jo kilisivät, ja ne purskahtivat kumpainenkin nauruun.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Alanimeke
romaani
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
333
Kustantaja
Kieli
Lisätietoja
Ilmestynyt myös Suuren suomalaisen kirjakerhon julkaisemana 1994, Loisto-pokkarina 2002, sekä Harjunpää-sarjassa 2007, osa 8
Sarjamerkintä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
330
Kustantaja
Kieli
Kääntäjä
Videot