Äidin ja tyttären tarina

Jokin tuntui lämmittävän hänen allaan. Heti hän ei sitä tajunnut ja kun alkoi tajuta, yritti olla tajuamatta. koetti pysytellä unen ja valveen rajamailla niin kauan kuin se oli mahdollista. Mutta lopulta se ei ollut. Ei koskaan ollut. Kauhea todellisuus oli jälleen edessä, niin kuin sadat kerrat oli ollut ennen tätä heräämistä. Olihan yhdessätoista vuodessa ennättänyt olla jo tuhansiakin öitä.
Tila oli taas märkä, niin kuin oli ollut melkein joka yö ennenkin. Ikävuosien karttuessa oli tällainen asia tullut yhä hävettävämmäksi, varsinkin kun siihen liittyi muutakin. Hän kuuli kellon tikityksen ja yritti katsoa sitä, muttei voinut erottaa, paljonko se oli. Oli vielä melkein pimeä. Jonkinlaisesta kajosta hän kuitenkin aavisti, että oli aamupuoli yötä. Hän yritti siirtyä vuoteensa toiseen laitaan. Hänen liikuttaessaan itseään märkyys tuntui sanomattoman ilkeältä. Paidan helmakin oli kastunut. Hän käänsi sen ylös, jottei märkä kohta koskettaisi ihoa. – Jospa kello olisi vasta niin vähän, että tila ennättäisi kuivua vielä ennen aamua, eikä äiti huomaisikaan.