Kallen uusi elämä

KALLEN UUSI ELÄMÄ


Kalle pureskeli kynsiään, koska Paven Pubin pöytäpähkinät alkoivat jo tympiä. Suu oli kuiva ja suolainen, kasvot punaiset ja kertoivat viikon kestäneestä surutyöstä. Helena oli historiaa.
Tilanne oli kestämätön, mutta oli sillä hyvätkin puolensa. Kallea kiinnostivat maailman asiat, ja kun vieressä nojaileva toveri Humppila ehdotti runoilijaksi ryhtymistä, Kalle oli heti valmis. Runous ei petä, Humppila sanoi. Kalle katsoi toveriaan silmiin ja ymmärsi, ettei tämä leikitellyt. Kalle juoksi kotiin Perkiöntielle ja alkoi pohtia.
Runoilijat joivat paljon, se ei siis olisi ongelma. Ymmärrys naisista ja elämän todellisista arvoista olivat myös hallussa. Mutta peilikuvalle olisi tehtävä jotain.
Baskerin ja vakosamettitakin Kalle hankki kirpputorilta viidellätoista markalla ja näytti mielestään arvaamattomalta. Kalle opetteli polttamaan piippua. Karvasta makua paikkasi kokonaisvaikutelma joka syntyi, kun kopisteli tuhkaa toisella kädellä ja siveli toisella partaa mietteiden jalostamin liikkein.
Piti vielä kirjoittaa runo. Kalle mietti vuodenaikoja, luonnonelementtejä ja naapurin saksanpaimenkoiraa, ja runoja syntyi heti kolme. Hän sekoitti ajatuksensa säkeiksi ja järjesti ne paperille uudestaan. Seuraavat kolme runoa luonnistuivat parvekkeella istuksiessa ja piippua kopistellessa, punaviini auttoi myös asiaa.
Humppila, joka siviilissä toimi kustannustoimittajana, luki Kallen runot ja vaikuttui. Humppilan neuvosta Kalle alkoi mainita itsensä "miesrunoilijaksi". Miesrunoilijat olivat huudossa, varsinkin jos kirjoittivat Helsinki-aiheisia aforismeja, puhuivat kalastuksesta ja polttivat piipputupakkaa.
Neljässä yössä Kallen kokoelma oli valmis. Humppilan mielestä se käsitteli nykymiehen urbaania ahdistusta jälkimodernissa yhteiskunnassa, eikä Kalle pannut vastaan. Humppilan toiveesta Kalle vielä otti taiteilijanimen: hänestä tuli Toni Umpio.
Elämä maistui makealta, esikoiskokoelma Betonilanne oli menestys, ja naiset ymmärsivät viimein Kallen ominaislaadun. Haastattelussa hän saattoi kameroiden kuvatessa lausua lauseita, jotka oli aina halunnut sanoa ääneen. Tuntui, että vuosien rakentamat padot aukenivat ja kaikki painava vesi valui ulos.
Kalle sai oman kolumnin. Toni Umpiolla olikin paljon sanottavaa: naisista ja taiteesta ja verotuksesta ja luonnosta ja nimettömästä kaipauksesta. Hänen villi puolensa otti vallan, sanojen virta nostatti sielun uusiin ulottuvuuksiin. Tonin maailmalla ei ollut enää rajoja.
Ravintolaillat pursuivat uusia ystäviä. Kalle oli ilahtunut. Hän ei osannut vastata läheskään kaikkiin kysymyksiin mutta tarjosi tällöin aina uuden kierroksen. Se tepsi.
Käynti supermarketissa ei ollut enää käynti supermarketissa. Se oli kannanotto. Humppilan sanoin nyt oli tilaus "luonnonmukaiselle mutta muotitietoiselle ekomiehelle joka pohtii arvojaan myös yksityiskohdissa". Kaupassakäynnistä tehtiin juttu naistenlehteen: tekstistä Kalle ei tunnistanut itseään mutta näytti kuvissa edustavalta.
Kalle alkoi valikoida ostamiaan tuotteita kameraystävällisemmiksi ja pujahti iltamyöhällä kioskille hankkimaan pakastekalapuikkoja ja majoneesia.
Naiset ryhmittyivät Kallen ovelle. Vuodatettuaan sisuksensa runoihin ja kolumneihin Kallella ei ollut heille paljonkaan kerrottavaa. Hän oppi kiertämään takapihan kautta asuntoonsa, vetämään kaihtimet alas ja istumaan illat pimeässä.
Kalle tunsi olevansa piiritetty. Naiset tulivat rappukäytävään, lähettelivät suklaarasioita ja seurasivat Kallea mihin hän menikin. Moni naisista halusi Kallelta merkityksellistä läheisyyttä ja yksi synnyttää hänelle lapsen. Muutamat tuntuivat kantavan Kallelle jostakin kaunaa.
Myös Paven Pubin asiakaskunta suhtautui eri tavalla kuin ennen. Pertti tarjosi Kallelle jakkaraa mutta vastasi kysymyksiin oudoin vertauksin. Kalle kysyi mitä lapsille kuuluu, ja Pertti sanoi: "Lapsissa on tulevaisuus, eikä kirjoissa." Olavi oli lakannut tervehtimästä.
Jonakin päivänä suojatiellä Kalle joutui pistämään juoksuksi, kun villiintynyt ihailijalauma lähestyi vasemmalta. Kalle juoksi ja juoksi ja kuuli takaansa raskaan huohotuksen, hänen sydämensä pamppaili kurkussa eikä suostunut tasaantumaan sittenkään kun kotiovi oli sulkeutunut hänen takanaan.
Kalle soitti Humppilalle. Tämä ei ymmärtänyt hänen ahdinkoaan vaan kyseli seuraavan kokoelman tematiikkaa. Kalle laski kuulokkeen hitaasti paikalleen.
Hän keitti yksikseen ruusunmarjateetä, koska punaviini oli viime kuukausina alkanut tökkiä. Hän katseli lattiaa ja kaipasi Paven Pubin pähkinöitä.
Perkiöntie peittyi lumeen, ja vähitellen naiset vähenivät. Kalle oli helpottunut. Hän saattoi jo tehdä häiriöttömiä kävelyretkiä puistoon, missä puiden oksat muuttuivat yhä painavammiksi ja juoksevien lasten jalanjäljet sinisiksi arvaamattomiksi poluiksi. Katsellessaan niitä Kalle mietti miten kuvailla tunteitaan seuraavassa kolumnissa. Mutta yhtäkkiä häntä ei huvittanutkaan.
Kalle seisoi paikallaan ja katseli ylös taivaalle: se tummui tummumistaan ja muut ihmiset hävisivät hänen ympäriltään.
Humppila ei hyväksynyt Kallen mielenmuutosta vaan toisteli samaa lausetta ainutkertaisesta tilaisuudesta ja uusien ovien avaamisesta. Kalle pysyi tiukkana.
Hän rentoutui katselemalla Urheiluruutua ja heittelemällä olutkorkkeja roskaämpäriin. Hän ripusti parvekkeelle joulutähtösen ja ikävöi jotakuta, ei tarkalleen tiennyt ketä.
Postiluukusta puhui vieras keski-ikäinen nainen paperilappusten välityksellä. Muiden ihailijoiden väsähdettyä nainen jaksoi valvoa Kallen ovella. Hän ei puhunut, mutta hymyili Kallen lähtiessä kauppaan, ja Kalle hymyili takaisin.
Lappusia kertyi eteisen lattialle aimo pino.
Kalle söi yksinään piparia.
Lopulta hän luki yhden viesteistä ja sitten loputkin. Hän kirjoitti lappuun vastaukseksi "Runosuoneni on tukkeutunut" ja työnsi sen naiselle luukusta.
Pian paperi putkahti takaisin. Kalle luki mitä nainen oli kirjoittanut. Hän avasi oven ja katsoi naista ensimmäistä kertaa silmiin.