Lauluja suuresta halusta

Suurin haluista on tietenkin halu jakaa ruumiin ja sielun kaikki hiukkaset toisen ihmisen kanssa, tuntea intohimon tuulen kosketus edes ohikiitävän hetken ajan. Vasta kun on tuntenut tuon täyttymyksen, ihminen voi sanoa eläneensä. Ja joka on sen kerran tuntenut, etsii sitä lakkaamatta uudelleen, sillä mikään maan päällä ei pysty sitä korvaamaan, ei raha, ei valta, ei muu huume.

Suuri osa kokoelman runoista on kirjoitettu Andalusiassa, missä varjot ovat jyrkät: musta sysimustaa ja valkea sokaisevan valkoista. Siksi näissäkin runoissa on läsnä olemassaolon kaksijakoisuus: elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Niin myös täyttymys kantaa sisässään haikeutta ja kaipuuta, joka on hyväksyttävä ja jonka kanssa on opittava elämään.

Noin kolmannes runoista on aivan uusia, vasta kirjoitettuja. Siten Lauluja suuresta halusta tarjoaa mahdollisuuden arvioida, miten ihmisen suhde haluun muuttuu kymmenessä vuodessa – vai muuttuuko se? Onko mahdollista elää elämänsä loppuun asti halun ohjaamana, vai onko meidän alistuttava ja luovuttava, annettava periksi?
Vastaus on lyhyt ja ehdoton: EI! Halu on nautinto, halu on ilo, halu on tarkoitus. Halunsa varassa ihminen elää, ja ilman sitä hän kuolee jo ennen kuolemaansa.

Tommy Tabermannin laulujen halu ei kuitenkaan ole itsekästä, ahnetta halua, vaan jakavaa, antavaa halua, jossa korkein nautinto on jakaa yhteinen iho ja leipä, jossa intohimo merkitsee samaa kuin oikeudenmukaisuus. Halu sen kertoo niille, jotka osaavat ja uskaltavat sitä kuunnella: Elämä on meille annettu nautittavaksi eikä kärsittäväksi!
(Gummerus)