S.P.Q.R.

Kevät oli ollut leuto. Mimosan ensi kukinnoista, joita seurasivat judaspuun ja hedelmäpuitten kukkaset, aina siihen hetkeen jolloin hevoskastanjan viimeiset kynttilät varisivat maahan värit olivat hehkuneet Rooman syvän umbran värisiä seiniä vasten. Kuumuus ei ollut tullut niin yhtäkkiä ja painostavana kuin tavallisesti. Tänä vuonna elohopea oli noussut hitaasti, antanut verenkierrolle aikaa sopeutumiseen. Minä ajattelin vanhaa roomalaista sanontaa ”Pukeudu kadun varjonuolen mukaan” kävellessäni pitkin via Frattinaa ja kääntyessäni via del Gamberolle (Nulikan katu! Joka kerran mietin mielessäni, kuka hän mahtoi olla) ja silloin aurinko osui minuun aivan suoraan, valui päähäni ja olkapäilleni kuin raskas, kuuma massa. Minulla ei ollut mitään erikoista päämäärää. Minä vain kävelin, niin kuin roomalaisilla on tapana, pelkästä mielihyvästä saada käyttää silmiäni, jotka suuntasin kuin elokuvauskameran linssin renessanssipalatseihin ja näyteikkunoissa oleviin silkkisolmioihin ja mokkakenkiin, Hollywoodin viimeistä filmiä mainostaviin julisteisiin, joissa näkyi Lana Turner luonnottoman suurine rintoineen, barokkikirkkojen prameisiin julkisivuihin sekä kadulla maleksiviin kiiltävän mustatukkaisiin nuoriin miehiin ja tyttöihin, joilla oli lempeän harmaat kalabrialaiset silmät. Ei ole toista tämän kaltaista kaupunkia, kaupunki, joka on yhdellä kertaa niin vanha ja niin nuori, niin täynnä naurua ja surkeutta, ei toista sellaista, joka olisi historian melskeissä kahdentuhannen vuoden aikana selviytynyt eväinään politiikka ja juorut.