Sibylla

Pienessä talossa vuorenrinteellä Delfoin yläpuolella asui vanha nainen tylsämielisen poikansa kanssa. Talossa oli vain yksi ainoa huone ja yhtenä seinänä itse kallionrinne, joka aina tihkui kosteutta. Oikeastaan se oli vain kurja maja, jonka paimenet joskus olivat kyhänneet itselleen sinne ylös. Se oli aivan yksin karulla vuorella, korkealla kaupungin asutuksen yläpuolella ja yläpuolella pyhän temppelinalueen. Nainen lähti harvoin talosta, poika ei koskaan. Hän istui sisällä puolihämärässä ja hymyili itsekseen, niin kuin aina oli hymyillyt, hän oli ehtinyt pitkälle keski-ikään ja takkuinen tukka oli jo alkanut harmaantua. Mutta kasvot olivat ilmeettömät, samanlaiset kuin aina olivat olleet, vailla mitään varsinaisia piirteitä parrattomassa, untuvaisessa lapsellisuudessaan, oli vain tuo alituinen ihmeellinen hymy. Vanhuksen kasvot olivat ankarat ja uurteiset, tummuneet kuin tuli olisi niitä nuollut, silmissä oli katse, joka kerran oli nähnyt jumalan.