Tanskanen, Tiina

Lähdin tallille vielä uudestaan samana iltana. Tuijotin pitkän tovin karsinassaan heinää mutustavaa Talismaania. Se katsoi minua suurilla silmillään, joita reunustivat pitkät vaaleat ripset. Pohdin kuumeisesti, mitä tehdä hevosen kanssa.
- Mikäs noin mietityttää? Manu kysäisi äkkiä takaani.

Säpsähdin, koska luulin olleeni yksin tallissa.
- Kaikki, vastasin ympäripyöreästi.
Manu jäi norkoilemaan Talismaanin karsinan eteen. Poika näytti uskomattoman söpöltä rennossa tallipusakassaan.
- Toi sen harja on kyllä ihan mieletön, Manu kommentoi katsahtaen minua hymyillen.
- Sitä pitäs varmaan leikata vähän, totesin nolona.
- Ei todellakaan. Toihan on just makee. Vähän persoonallisempi tyyppi kyseessä, Manu hymähti potkien Talismaanin karsinasta käytävälle tunkevia heiniä takaisin karsinaan.

Katsahdin Talismaania uudestaan. Persoonallisen näköinen se oli, siitä ei ole epäilystäkään. Vaaleat jouhet velloivat kaulan toisella puolella massiivisena puuhkana kuin tuuheuttavan muotovaahdon mainoksessa.
- Sun hevonen on ainoa, joka osaa käyttäytyä, kun aamuruokia jaetaan, Manu rikkoi hiljaisuuden.

[Talttumaton Talismaani. Otava 2014, s. 49]