Kirjasammon kotimaiset kirjavinkit 1917–2017: esittelytekstit

Tähän on koottu esittelytekstit kirjoista, jotka Kirjasammon päivän täkyissä on vuonna 2017 esitelty Suomen itsenäisyyden ajan kirjavinkkeinä. Jokaiselta vuodelta on valittu yksi teos, ja teokset peilautuvat Yle Kirjojen Suomi -hankkeen kirjalistaan: listoilla ei ole yhtään samaa kirjaa. Kirjasammon kotimaiset kirjavinkit 1917–2017 ovat myös kirjahyllyssä. Esittelytekstit ovat alla järjestyksessä uusimmasta vanhimpaan. 

 

2017

Vuoden 2017 kotimaiseksi kirjaksi Kirjasammossa on valittu Maria Matinmikon (s. 1983) runoteos Värit (Siltala). Teos ylittää rajoja sekä asioiden kuvauksessaan että kirjallisuuden lajien osalta, sillä Matinmikon kirjoitus sisältää piirteitä niin runosta kuin proosastakin sekoittaen niitä uusin tavoin. Kaleidoskooppimaiseksi kuvattu kirja tutkii mm. ruumiillisuutta, aisteja, materiaalisuutta, tilaa ja ajattelua. Tunnelmat vaihtuvat teksteissä usein täysin toisenlaisiksi nopein käännöksin. Kokoelmassa on nähtävissä yhteiskunnallinenkin ulottuvuus. Värit on viimeinen osa kolmiosaisesta kokonaisuudesta, johon kuuluvat myös Matinmikon teokset Valkoinen ja Musta. "Matinmikon ainutlaatuisuus ilmenee esimerkiksi taitavuudessa kirjoittaa yhteiskunnallinen analyysi ja lukuisiin merkityksiin taipuva kielen leikki samaan lauseeseen", kirjoittaa Laura Kärkäs Kiiltomato-lehden arvostelussa. Matinmikko on saanut teoksestaan Kalevi Jäntin palkinnon ja Nihil Interit -runouspalkinnon. 

"En voi sanoa, etten pelkää. He, jotka sanovat etteivät pelkää mitään, eivät tunne itseään. Ehkä he eivät pelkää samoja asioita kuin useimmat tai heidän pelkonsa on naamioitunut pikkutarkkuuteen tai vahvuuden ylläpitämiseen vaadittuihin rutiineihin; suu kääntyy pään sisällä toisin päin ja alkaa syödä päätä."

 

2016

Vuoden 2016 kotimainen kirjavalinta on Laura Gustafssonin (s. 1983) romaani Korpisoturi (Into). Kirjassa survivalisti Ahma haluaa elää omavaraisesti erillään muista ihmisistä. Se ei aina ole helppoa, kaupassakin on pakko joskus käydä, eivätkä kaikki ole valmiita jättämään rauhaan noin vain. Lopulta iskee yhteiskunnallinen kriisi ja romahdus (SHTF), johon Ahma on varautunut. Hänen talolleen on äkkiä pyrkijöitä, ja ympärille kertyy pieni lauma. "Gustafsson ajattelee kirkkaasti ja syvästi Ahman hahmossa. Hän kirjoittaa ihon alle tunkevan kuvan modernista miehestä, joka tieten tahtoen yrittää sulkeutua ja vieraantua omaan yksinäisyyden kuplaansa, mutta ei onnistu tässäkään", kirjoitti Markus Määttänen teoksesta Aamulehden arviossa. Gustafsson oli Korpisoturilla Tulenkantaja-palkinnon ehdokkaana. 

"Pysykää perkele loitolla. Suomalaisen erakon mielenlaadulla on biologinen perustansa: ilmastovyöhyke ei kestä tiheää ihmispopulaatiota. Alkuperäiset asuttajat kunnioittivat luonnon kantokyvyn hauraita rajoja. Yksi mies, yksi maa. Parempi rakastaa maaperää kuin lähimmäistä."

 

2015

Vuoden 2015 kotimaisena kirjana on Iida Rauman (s. 1984) romaani Seksistä ja matematiikasta (Gummerus). Saksassa työskentelevä suomalainen matemaatikko Erika kohtaa kirjan alussa pahimman, mitä hänelle on tapahtunut, ja päätyy palaamaan Suomeen. Sosiaaliset tilanteet ovat aina olleet Erikalle haastavia, ja menestynyt matemaatikko huomaa yhtäkkiä olevansa elämässään hukassa. Kirjassa nousevat näkyville mm. sukupuolen moninaisuus, ympäristöonnettomuuksien uhat ja suhtautuminen vammaisuuteen. "Seksistä ja matematiikasta on yhdellä tasolla siis kolmen ristiriitaisen ihmisen kehitystarina, johon liittyy tarkkaa kuvausta perhedynamiikan ja suomalaisen asenneilmaston muuttumisesta, aina tyyneen maailmanlopun odotukseen asti", kirjoittaa Suvi Ahola HS:n arvostelussa. Iida Rauma sai romaanista Kalevi Jäntin palkinnon ja Tulenkantaja-palkinnon.

"Elimistö tuntui tyhjältä, epätodelliselta. Hän tuijotti vastapäisen seinän kaakeleita, kolmetoista vaakaa, kahdeksan pystyä. Yhteensä sataneljä, jossa ykkösen sinertävä kelmeys sekoittui nollan himmeään mustaan ja nelosen synkkään ruskeaan muodostaen samean vesistön. Luvut rauhoittivat, työnsivät kipua kauemmas."

 

2014

Vuoden 2014 kotimainen kirjavalinta on Eino Santasen (s. 1975) runokokoelma Tekniikan maailmat (Teos). Nykyaikaa tarkasti mutta kestävällä otteella kuvaava kokoelma käsittelee erityisesti ihmistä verkkoympäristöissä ja rahataloutta. Teoksessa on mm. setelirunoja, eli kuvia seteleistä, joihin on kirjoitettu viestejä tai kommentteja ja jotka on sen jälkeen palautettu kiertoon. Toisteinen ja moneen taipuva kieli avautuu kirjassa omanlaisekseen tekniikan maailmaksi. Yhteiskuntakriittisen ravistelun jälkeen teoksessa on myös rakkausrunoja. "Santasen runousoppi kaiuttaa markkinataloudesta tuttua mittajärjestelmää, jonka perustana on symboli, raha. Sillä taas ei ole omaa sisältöä vaikka niin uskotaan, se toimii vain vaihdannan välineenä. Tekniikan maailmat näyttää, mitä tapahtuu, jos kielelle annetaan sama välinearvo", kirjoittaa Siru Kainulainen teoksesta Turun Sanomien arviossa. Santaselle myönnettiin kokoelmasta Tanssiva karhu -palkinto.

"15-vuotiaana ostin palan värjättyä / hajotettua ja myytäväksi asetettua betonia // vapauden edustaja oli pala Saksassa myyntiin asetettua betonia // edustajani on ollut kuusivuotiaasta saakka hyvien puolella // minun edustajani virhe virhe / kohtasi kuusivuotiaana voittavan järjestelmän / jota se nykyisin edustaa."

 

2013

Vuoden 2013 kotimainen kirja on Johanna Sinisalon (s. 1958) romaani Auringon ydin (Teos). Yhteiskunnallinen satiiri ja dystopia kuvaa Suomen Eusistokraattista tasavaltaa, joka on sulkeutunut ulkomaailmalta. Kirjan vaihtoehtoisessa historiassa naiset on jalostettu kahdenlaisiksi: eloisiksi ja morlokeiksi. Päähenkilö Vanna on poikkeuksellinen yhdistelmä molempia ja hän välittää salaa chiliä, joka on kielletty yhdessä kaiken muun mielihyvää ja riippuvuutta aiheuttavan kanssa. Lain tuolla puolen eläessään Vanna etsii kadonnutta sisartaan, tutustuu riskinottoa kaihtamattomaan Jareen ja kohtaa ryhmän, joka kehittää vahvinta mahdollista chiliä. "Eloisen elämän ainoa tavoite on päästä naimisiin maskon kanssa ja synnyttää tälle lapsia. Sinisalo rakentaa kylmäävän analogian koirien koulutukseen; masko ohjaa eloista herkkupalkinnoilla kohti toivottua käytöstä", kuvaa Juhani Karila HS:n arvostelussa kirjan kantaaottavaa luonnetta.

"Tiedän että jalapenon scovillet ovat säälittävät, se maistuu suussani suunnilleen suolakurkulta, mutta pelkkä tieto siitä että noissa rouskuvissa viipaleissa on kapsaisiinia saa käsien tärinän lievenemään."

 

2012

Vuoden 2012 kotimainen kirjavalinta on Emmi Itärannan (s. 1976) romaani Teemestarin kirja (Teos). Kustantajan suuresta fantasia- ja scifikirjoituskilpailusta ponnistanut dystopia on käännetty nyt 19 kielelle, ja englanninkielisen version kirjoitti Itäranta itse. Kirjan maailmassa on tapahtunut suuri mullistus, ehkä ilmastonmuutos, jonka myötä vesi on loppumassa. Teemestarien sukuun kuuluva Noria on ottamassa vastaan täysivaltaisen teemestarin arvon, ja salainen vesilähde on yritettävä pitää piilossa, mutta valvonta vesirikosten varalta tiukentuu jatkuvasti. "Nykypäivän kehityskulkuja peilaava tulevaisuusvisio on kuitenkin vain taustaa Norian tarinalle, kertomukselle nuoresta tytöstä, joka joutuu etsimään omaa tietään vanhempien ja yhteisön toiveiden puristuksessa", kirjoitti Toni Jerrman HS:n arvostelussa. Kalevi Jäntin palkinnon ja Nuori Aleksis -palkinnon saanut teos on ollut myös amerikkalaisten tieteiskirjapalkintojen ehdokkaana.

"Työnsin sormeni veteen ja tunsin sen voiman. Se liikahteli kättäni vasten kuin hengitys, kuin eläin, kuin toisen ihmisen iho. Vesi oli kylmää, paljon kylmempää kuin mikään, mihin olin tottunut. Nuolaisin sormiani varovasti, niin kuin minulle oli pienestä pitäen opetettu: älä koskaan juo vettä, jota et ole ensin maistanut."

 

2011

Vuoden 2011 kotimaisena kirjana on Ville Tietäväisen (s. 1970) sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet (WSOY). Vahvasti yhteiskunnallinen teos kertoo marokkolaisesta Rashidista, joka elää vaimon ja pienen tyttären kanssa peltimajassa vanhempiensa katolla ja menettää työnsä ompelimossa. Hänet houkutellaan lähtemään vaaralliselle merimatkalle Espanjaan etsimään uusia mahdollisuuksia ja itsekunnioitusta. Matkalla Rashidin ystävä hukkuu, eikä Eurooppa osoittaudu unelmien onnelaksi. Rashid päätyy töihin tomaattiviljelmälle, jonka työntekijöiden kohtelu on karua. "Värejä Tietäväinen käyttää rajoitetusti, lähinnä sinisen ja keltaisen tummimpia sävyjä, ja onnistuu niillä luomaan painostavan tunnelman. Tuntuu lattealta todeta, että Näkymättömät kädet on tärkeä taideteos. Mutta sitä se on, ja ansaitsee tulla luetuksi", kirjoitti Juha Mäkinen teoksesta Keskisuomalainen-lehden arvostelussa ilmestymisvuonna. Tietäväinen sai teoksestaan Sarjakuva-Finlandian.

"Oletteko nähneet Euroopan linnoituksen lasimurskalla kuorrutetut muurit? ...jos joku on suojattua, sen täytyy olla arvokasta, ymmärrättekö?"

 

2010

Vuoden 2010 kotimainen kirjavalinta on Alexandra Salmelan (s. 1980) romaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos). Kirja sai ilmestymisvuonnaan aikaan oman Finlandia-ehdokaskohunsa, koska Salmela ei ollut Suomen kansalainen, mitä palkinnon säännöt tuolloin vielä edellyttivät. Romaani itsessään on kieleltään ja kerronnaltaan rikas, eri tyylejä ja keinoja yhdistelevä kokonaisuus. Kertojia kirjassa on neljä. Pääosassa on Angie, joka täyttää 27, haluaa tulla kuuluisaksi taiteilijaksi ja ehtiä kuolla sen ikäisenä, kuten monet legendat. Lisäksi on reipas, iloinen ja naiivi Herra Possu, kyyninen ja sarkastinen kissa Kassandra sekä lakonisen tarkasti kertova undulaatinkeltainen Opel Astra. Kertomuksessa kuljetaan sekä Prahassa että Suomen maaseudulla. "Salmelan ironian miekka ei säästele sen enempää taiteilijaa, hippejä, suomalaista juroutta, ydinperhettä, ekopakkomiellettä kuin kulttuuriväkeäkään", totesi Saija Räsänen Savon Sanomien arviossa. Salmela sai teoksesta Finlandia-ehdokkuuden lisäksi HS:n kirjallisuuspalkinnon.

"Se halusi olla poliittisesti aktiivinen, mutta politiikka ei kiinnostanut sitä. Se halusi olla radikaali, muttei osannut olla kuin päättämätön ja haparoiva. Se halusi rakkauden, muttei tuntenut sitä. Se halusi villin seksielämän, mutta ruumiillisuus ei kiihottanut sitä. Se halusi olla absolutisti, mutta eri sfääreihin eksyminen kiihotti sitä. Se halusi irtaantua kaikesta, muttei uskaltanut antaa palaa."

 

2009

Vuoden 2009 kotimaisena kirjana on Marko Kilven (s. 1969) rikosromaani Kadotetut (Gummerus). Dekkareita on ollut Finlandia-palkinnon ehdokkaina vuosien saatossa vain pari, mutta Kilven romaani onnistui ilmestymisvuonnaan nousemaan ehdokkaaksi. Kadotetut on kirjailijan toinen teos poliisina työskentelevästä entisestä mainosmiehestä, Olli Revosta. Kirjassa esiintyy välinpitämättömyyttä, hyväksikäyttöä, nuorison tarvetta tulla huomioiduksi, verkkokeskusteluissa esitettyjä uhkauksia, pikkujulkkisten katoamisia, poliisin uupumista ja sisäisiä konflikteja. Aiheet ovat tiukasti ajassa kiinni. "Kadotetut kuitenkin pakottaa näkemään, miten täälläkin pahoinvointi saa yhä hurjempia seurauksia ja toisaalta väkivaltaa ja kuolemaa on aina ollut ympärillämme, halusimme tai emme", pohdiskellaan teoksen maailmaa Järjellä ja tunteella -kirjablogissa.

"Tallista paljastunut totuus muutti hänen käsityksiään perustavalla tavalla. Juuri, kun hän oli kuvitellut, että elämä, tai edes hänen taloyhtiönsä, pysyisi hallinnassa, pyyhkäistiin kuvitelmat roskakoriin yhdellä ovenavauksella. Ehkä kaikkea ei pitäisi tietää. Kenties jotkin ovet on tarkoitettu kiinni pidettäviksi, vaikka kuinka omassa kivijalassa seisoisivatkin."

 

2008

Vuoden 2008 kotimainen kirjavalinta on Petri Tammisen (s. 1966) romaani Mitä onni on (Otava). Kirjan päähenkilönä on nelikymppinen kirjailija, joka päättää vaimonsa ehdotuksen pohjalta alkaa tehdä kirjaa onnesta. Kuvataiteilijaystävänsä kanssa he matkaavat ympäri Suomea, tapaavat erilaisia ihmisiä, mutta itse onni tuntuu pakenevan yhä kauemmas. Mitkä asiat ovat niitä, jotka estävät ihmisiä olemasta onnellisia? Vaikka ulkoiset puitteet elämälle ovat kunnossa, kirjailija ei koe onnea, ja lopulta hän alkaa haaveilla tanskalaisesta nuoruudenrakastetustaan... "Tammisen romaanissa liikutaan siis jälleen suurten kysymysten äärellä, ja se tehdään äkkiväärästi siksakaten päästä toiseen ironisella otteella. Sillä samalla kun teos tekee pilkkaa onnen kaivajista jopa kyynisen skeptikon äänellä, se myös allekirjoittaa melkeinpä naiivisti onnen ja sen etsinnän tärkeyden", kirjoitti Kaisa Kurikka teoksesta Turun Sanomien arviossa.

"Suurimmasta oivalluksestani, siitä että onni oli jotakin pyöreää, en puhunut Liisalle mitään, en myöskään iskevää ja kiertävää voimaa käyttävistä porakoneista. Etenkään en puhunut laivan peräkanteen maalatuista kehistä enkä Hannun hyttiseurasta."

 

2007

Vuoden 2007 kotimaisena kirjana on Henriikka Tavin (s. 1978) runokokoelma Esim. Esa (Teos). Kirjan runoissa tehdään monenlaisia kokeiluja eri keinoilla, joiden valikoima sisältää mm. surrealismia, dadaa, kollaaseja, automaattikirjoitusta, language-runoutta. Myös typografiset ratkaisut ovat moninaisia, ja teoksen sivuilla etenee alaviitteen tavoin proosarunomainen teksti, joka muodostaa oman tasonsa. Tästä huolimatta kirja on yhtenäinen teos, sillä keinoja on käytetty hallitusti ja taidolla. Runoissa on paljon myös huumoria, joka syntyy välillä absurdista, välillä ironiasta. "Esim. Esa pelaa tunnistettavan ja mielettömän välisellä jännitteellä. Loogisuuden kaihtaminen ei ole kokoelmassa pelkästään leikkiä tai lukijan häirintää, vaikka absurdi liitetäänkin elimellisesti kaikkiin ilmiöihin", kuvaa Kimmo Korhonen teosta Kiiltomato-lehden arviossa. Tavi sai kokoelmasta Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon.

"Viemärit sekoittuvat toisiinsa kuin ihmismäisten talojen juuret. Toisissa tapauksissa tehoaa ainoastaan julmuus. Saatan muuttua aivan toiseksi ihmiseksi. Lapset rypistyvät. Toisissa tapauksissa tehoaa ainoastaan julmuus. Hän ei tiedä kirjoitetaanko unen puute yhteen vai erikseen. Lapset rypistyvät. Tunnit muuttuvat tunteiksi."

 

2006

Vuoden 2006 kotimainen kirjavalinta on Markku Pääskysen (s. 1973) romaani Vihan päivä (Tammi). Perhesurmat herättävät aina epäuskoista järkytystä, ja tällainen tosielämän tapahtuma on Pääskysen monologimuotoisen pienoisromaanin pohjana. Kirjan äänenä on masennusta sairastava perheenäiti Eliisa, joka kantaa taakkanaan salaisuutta siitä, että perhe on menossa vararikkoon. Rakkaus perhettä kohtaan kannattelee Eliisaa, mutta hän muistaa myös miehen kotiin tuoman haulikon, jonka omistaja ei ollut voinut säilyttää asetta omassa kodissaan. "Markku Pääskynen ei kuvita, ei arvaile, ei selitä eikä moralisoi, vaan kirjoittaa täyttä muotokuvaa naisesta, jonka elämä on lapsuudesta asti kulkenut masennuksen varjossa kohti helteistä iltapäivää ja sen päätöstä", toteaa Hannu Marttila HS:n arviossaan. Pääskynen sai romaanista Kalevi Jäntin palkinnon ja oli Finlandia-ehdokkaana.

"Kolmas uni näyttää pelon. Pahimmissa muurahaiset kiipeävät kasvoilleni. Herättyäni olen pyyhkinyt muurahaiset pois, siirtänyt hiestä kastuneen peiton sivuun ja on kestänyt tovin ennen kuin olen muistanut nimeni."

 

2005

Vuoden 2005 kotimaisena kirjana on Bo Carpelanin (25.10.1926 – 11.2.2011) romaani Berg (Schildts), joka ilmestyi suomeksi nimellä Kesän varjot (Otava, suom. Oili Suominen). 1990-luvun lopulle sijoittuvassa romaanissa Mattias saa kirjeen Sonjalta, perhetutulta jota on lapsena syvästi rakastanut. Sonja on lähes kahdeksankymmenen, kuolemaisillaan, mutta tahtoo vielä nähdä Mattiaksen, joka lähtee matkalle suvun vanhan perintökartanoon Bergiin ja muistoihinsa. Teoksen toinen aikataso sijoittuu vuoteen 1944 ja sen kohtalokkaaseen kesään, jolloin tapahtui vuosikymmenien päähän vaikuttaneita asioita. On syyllisyyttä, järkkynyt mieli ja salaperäisyyttä. Kirjan kieli soljuu hitaasti runon tapaan luoden tiivistä tunnelmaa, kuvausta muistoista ja siitäkin, mitä ei muisteta. Carpelan sai romaanista toisen Finlandia-palkintonsa.

"Kun hän hymyili minulle, minä loistin. Eikö hän tullutkin pyörällä Rantalasta kun me hiljakseen kävelimme eteenpäin? Eikö hän pysähtynytkin minun viereeni lottaunivormussaan, jonka valkoinen kaulus hohti ruskettunutta kaulaa vasten? Hiukset liehuvat tuulessa, kaikki on liikkeessä minun sisälläni, linnut, kimalaiset, pilvet! Sota on vain varisten rääkyntää."

 

2004

Vuoden 2004 kotimainen kirjavalinta on Mikko Rimmisen (s. 1975) Pussikaljaromaani (Teos). Helsinkiin Kallion kaupunginosaan sijoittuva yhdenpäivänromaani kuvaa kolmen miehen, Marsalkan, Lihin ja Hennisen, hortoilua kaupungilla. Päämäärättömän vaeltelun tunnelmaa tehostaa teoksen kieli ja jahkaileva, paikoin junnaava dialogi. Myös huumori nousee kirjassa kielenkäytöstä, ja kerronta on tarkasti havainnoivaa, kaunistakin. "Pussikaljaromaania on kiitelty muun muassa Kallio-kuvan näköisyydestä ja verbalistiikan suvereeniudesta. Rimmisen varsinainen taikatemppu on mielestäni kuitenkin vasta se, että hän onnistuu rakentamaan lohduttomista aineksista valoisan romaanin, josta puuttuu lähes tyystin postmoderniksi ironiaksikin luonnehdittu katkera kalkki", kirjoitti Tuomo Karhu Kiiltomato-verkkolehden arviossaan. Pussikaljaromaani on sovitettu myös Pussikaljaelokuvaksi. Teos oli Finlandia-ehdokkaana ja sille myönnettiin Kalevi Jäntin palkinto.

"Äkkiä oltiin kerätty tyhjät pullot joita siinä lojui läjä jo edellisten istujien jäljiltä niin että niistä kertyi täysi kassillinen, haudattu tupakantumpit kuumaan hienojakoiseen hiekkaan joka siinä auringonpaahteessa näytti melkein läpikuultavalta, noustu seisomaan, seisty, ja sitten seisty vielä vähän."

 

2003

Vuoden 2003 kotimaisena kirjana on Pirkko Saision (s. 1949) romaani Punainen erokirja (WSOY). Teos päättää Saision omaelämäkerrallisen trilogian, ja Saisio sai romaanista Finlandia-palkinnon. Kirja kulkee aikatasosta toiseen eikä etene kronologisesti, ja tarinaa kerrotaan Saisiolle tunnusmerkiksi muodostuneeseen tyyliin lyhyinä fragmentteina, jotka ajoittain jakautuvat myös runon tapaan säkeisiin. Tapahtumat kuvaavat mm. 1970-luvun opiskelijaelämää, vasemmistolaista liikehdintää, teatterikoulutusta, kirjailijuutta, seksuaalivähemmistöjen elämää eri vuosikymmenillä, rikollisena pitämistä ja salaisia kohtaamisia. "Punainen erokirja on nimensä mukaisesti kirja eroista: erosta Havvaan, erosta omaan äitiin naissuhteiden takia, irtautumisesta kommunistisesta politikoinnista ja lopuksi eroamisesta omasta tyttärestä, joka kirjan lopussa lähtee kotoa", kirjoittaa Päivi Koivisto väitöskirjassaan Elämästä autofiktioksi – lajitradition jäljillä Pirkko Saision romaanisarjassa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo, Punainen erokirja.

"Minäkään en puhu nilkastani, en siihen pesiytyneestä, alati itsestään muistuttavasta kukinnosta, en harmaasilmäisestä rakastetustani, joka levottomana liekkinä lepattaa jossakin Helsingin yössä; olen uskollinen äidilleni."

 

2002

Vuoden 2002 kotimaisena kirjavalintana on Ranya ElRamlyn (nyk. Paasonen, s. 1974) esikoisromaani Auringon asema (Otava). Kieleltään ja kerronnaltaan moniulotteinen, runollinen teos kuvaa kertojan lapsuutta, kasvua, tämän vanhempien rakkaustarinaa ja kulttuurien erilaisia tapoja. Tapahtumat sijoittuvat Egyptiin, Libyaan, Intiaan ja Suomeen. Kertomus kulkee ajatuksenvirtana ja ympyrän muodossa palaten yhä uudelleen minäkertojan vanhempien kohtaamiseen junassa. Eroavaisuuksia symboloi appelsiinin kuoriminen. "Auringon asema ei julista, ei saarnaa, ei vakuuttele, ei pakota katsomaan valokuva-albumin kaikkia kuvia vaan pysäyttää hetkiä, laajentaa niitä, viipyilee ja lainaa lukijalle kaleidoskooppisilmät", toteaa Niina Hakalahti Kiiltomato-lehden arviossaan. Teokselle myönnettiin Runeberg-palkinto, Kalevi Jäntin palkinto ja Kiitos kirjasta -mitali. Siitä on tehty vuosien varrella useita tutkimuksia eri näkökulmista.

"Me ajoimme puistoon, jossa oli tekojärvi, ja me näimme miten ravut tappelivat mustassa vedessä. Me joimme kokista paperisilla pilleillä, jotka vettyivät ja hajosivat ennen kuin olimme juoneet loppuun. Minun äitini joi Stella-olutta suuresta ruskeasta pullosta. Oli pimeää, ja puita koristivat punaiset ja vihreät ja keltaiset lamput, joista puolet on rikki, tietenkin."

 

2001

Vuoden 2001 kotimainen kirja on Saila Susiluodon (s. 1971) runokokoelma Siivekkäät ja hännäkkäät (Otava). Kokoelma on Susiluodon esikoisteos, joka toi tekijälleen Kalevi Jäntin palkinnon ja tunnustusta uuden polven proosarunoilijana. Teos lainaa saduista ja legendoista yhdistellen myyttisiä naishahmoja lähiötodellisuuden arkisiin ja lihallisiin naisiin. Kokoelman runoissa kuvataan aistilliseen tapaan naisten luonnonläheistä maailmaa erotuksena älyllisestä ja jäsentävästä miesmaailmasta. Huumori keventää teosta, joka muodostaa myös kasvutarinan. Näkökulma vaihtelee tytöstä naiseen ja takaisin usein saman runonkin sisällä havainnollistaen vuoropuhelua sisäisen lapsen ja aikuisen välillä. Tarinallisuus tekee kokoelmasta helposti lähestyttävän. "Susiluodon teksti vilisee oivalluksia, jotka lukija voi asettaa peiliksi eteensä", toteaa Juha Siro Kiiltomato-arviossaan.

"Yhtenä yönä hän tuli luokseni, hänen hiuksensa olivat hujan hajan. Hän sanoi: minun täytyi lähteä sillä minä olen tyttö, ymmärrätkö. Sitten hän itki ja nojasi seinää vasten. Hän itki tällä tavoin kolme päivää, kolme yötä, kunnes lakkasi ja sanoi: tästä lähtien näen aina unta vedestä. Joka yö vesi nousee kuin itku, kunnes keksin jonkin keinon."

 

2000

Vuoden 2000 kotimaisena kirjavalintana on Sami Parkkisen (s. 17.9.1962) romaani Teo (Gummerus). Lämminhenkinen tarina kertoo Teosta, jonka äiti kertoo hänelle pienenä, että hänen nimensä tarkoittaa Tuomittu Elämään Oikein. Tämä ajatus jää elämään Teon päässä ja hänestä tulee hyvin avulias muita kohtaan, eikä hän siedä kilpailua tai oman edun tavoittelua. Auttamisellakin on kuitenkin rajansa, ja Teon läheisille asiasta tulee jopa riesa. Aikuisiällä Teo on yksinäinen ja vain hänen sisarensa Arja jaksaa kuunnella häntä. Arjan mies, työnarkomaani Poju, päätyy Teon "pelastettavaksi", ja mies saa opetusta pysähtymiseen, hiljentymiseen ja kuuntelemiseen mm. lukemalla kaunokirjallisuutta kontulalaisessa miesporukassa. Poju itse menee auttamisesta lähinnä pyörälle päästään, ja samanaikaisesti vaimolla on Hollannissa omat kuvionsa... Sydämellisen valoisa romaani pääsi vuoden 2000 Finlandia-ehdokkaaksi.

"Valo huoneessa oli oranssisen rusehtavan hämyistä. Pari kertaa Poju oli nukahtanutkin kesken luennan, ja sitä pidettiin jo parempana saavutuksena kuin hermostunutta pyöriskelyä. Itse asiassa sitä pidettiin valtaisana saavutuksena. Olisiko niin, ettei tää saisi olla mikään suoritus, Poju ajatteli."

 

1999

Vuoden 1999 kotimaisena kirjana on Marko Leinon (s. 8.9.1967) esikoisteos, novellikokoelma Miehen tehtävä (Tammi). Teoksen yksitoista novellia kertovat suomalaisista miehistä, heidän ongelmistaan ja hetkistä, jolloin elämä suistuu raiteiltaan. Henkilöiden reagointi tapahtumiin riippuu pienistä eleistä, ja usein asiat kärjistyvät äärimmäiseen pisteeseen. Kertomusten ilmassa leijuu väkivallan uhkaa, joka joskus myös toteutuu. Tyypillisiin käsityksiin miehisyydestä suhtaudutaan kokoelmassa kriittisesti. "Miehen tehtävä ei poikkea yleislinjasta. Silti Leino kirjoittaa komean omaäänistä proosaa, jossa inhot, pelot ja epäonnistumiset taipuvat mustan naurun loputtomiin kerroksiin", kirjoitti Antti Majander HS:n arviossaan. Leino sai teoksesta Kalevi Jäntin palkinnon.

"Jos hän huomenna ottaisi ja ajaisi vaimon kanssa tänne, pysäyttäisi sillan alle ja osoittaisi seinää. Siinä sinulle aitoa miehekästä vallankumouksellisuutta eikä mitään käärmetyttöhöpinää, jota on helppo lasketella omassa kodissa kullan kalliissa nahkasohvalla röhnöttäen Nestlén cappuccino nenän alla."

 

1998

Vuoden 1998 kotimaisena kirjavalintana on Mari Mörön (s. 1963) romaani Kiltin yön lahjat (WSOY). 90-luvun lähiöelämää kuvaava teos sai ilmestyttyään paljon huomiota. Tarinan keskiössä on kuusivuotias Siia, jonka maailma koostuu televisiosarjoista, ostoparatiisin tavaramaailmasta ja lähiön pikkurikollisten piiristä. Naapuriin kotiutuvat Pietarista tragikoominen luuseri Pöyhönen ja epämääräisiä bisneksiä pyörittävä Viikki, eivätkä nämä pysty katsomaan sivullisina tytön yksinäistä elämää samalla kun tämän äiti tanssii Sinisessä Sakiirissa. ”Mörön kirja etenee tehokkaasti. Turhanpäiväisiä ei märehditä, ketään ei säälitä eikä lauseeseen jäädä makaamaan. Kiltin yön lahjat antaa tunteen kokonaisesta, yhteisestä ja jopa ymmärrettävästä maailmasta, mikä on enemmän kuin muilta ilmaisun ja tiedotuksen välineiltä – usein jopa kirjoilta uskaltaa vaatia", sanottiin Runeberg-palkinnon perusteluissa. Teos oli ehdolla myös Finlandia-, Savonia- ja Olvi-palkintojen saajaksi.

"Lahtisen pojat ja muut olivat kaapelihallin ovella. Ne mätti pulloja koneeseen ja mankka soi. Emppu seisoi isossa laatikossa ja haroi pulloja. Hillopurkit antaa rahaa, ja Kimmo kokeilee kaikki läpi. Kulmakorvaisen pojan käsi on parantunut. Se näytti tikkejä silloin, ne oli kuin itikoita."

 

1997

Vuoden 1997 kotimaisena kirjana on Hilkka Ravilon (s. 18.11.1940) romaani Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Atena). Rankka teos kuvaa keski-ikäisten Sepon ja Soilikin viilennyttä avioliittoa ja heidän menneisyyttään körttikylän pappilassa. Lapsuudesta asti toisensa tunteneen pariskunnan elämää varjostaa rovastin isäjumalainen auktoriteetti ja pappilan kammottava salaisuus. Insestiä, hyväksikäyttöä ja välinpitämättömyyttä kuvataan raadollisen rehellisesti. Lapsena koettu pahuus vaikuttaa tuhoisasti pitkälle myöhempään elämään ja aiheuttaa ahdistusta myös läheisissä. Teos sai ilmestyttyään hyvin negatiivisen kritiikin Helsingin Sanomissa, mutta se valittiin samana vuonna Finlandia-ehdokkaaksi. 2010-luvullakin romaani on saanut näkyvyyttä ja kehuja kirjablogimaailmassa löytäen uusia lukijoita.

"Teltan päätyseinän taivaankokoinen monitori näytti Soilikkia, ääni, jota olin kuullut niin kauan kuin muistin, puhui armon autuudesta. Valomestarin löydyttyä Soilikin läpikuultaviin väreihin ja aineettomuuteen sopivan sävyn sen hento olemus erottui puvun läpi. Siivet sen selässä näyttivät todellisilta ja ihmisten huojuessa nyyhkivänä massana hetken melkein luulin, että lavalla hohti eteerinen yliluonnollinen olento, muualta tullut."

 

1996

Vuoden 1996 kotimainen kirjavalinta on Kjell Westön (s. 6.8.1961) romaani Drakarna över Helsingfors (Söderströms), joka ilmestyi suomeksi samana vuonna nimellä Leijat Helsingin yllä (Otava). 1960-luvulta 1990-luvulle kulkeva kertomus kuvaa vahvasti tuon ajanjakson kulttuurisia ja yhteiskunnallisia ilmiöitä. Päähenkilö Riku Bexaria seurataan lapsuudesta aikuisuuteen ja perheenisäksi maailmassa, joka on muuttunut. Kaipuu ja paikkansa hakeminen kuitenkin pysyvät, ja kerrontaa sävyttää haikea nostalgia. Myös Rikun perheenjäsenten ja tuttavien tarinoita seurataan. Helsinki elää kirjan miljöönä vahvasti mukana. Teos palkittiin Kiitos kirjasta -mitalilla ja se on sovitettu myös elokuvaksi.

"Kaupungin yö on aavemainen, autio ja merkillinen, heidän toveruutensa on kovasuista mutta lämmintä. Sinä yönä kukaan ei pane merkille seikkaa, josta kaikki neljä ovat jo saaneet aavistuksen viime kuukausina baarissa poltellessaan ja pelatessaan pajatsoa loputtomasti: he ovat ajautumassa erilleen. Jacke ja Kimpo ovat edelleen raggareita ja työläismodseja nahkatakkeineen, buutseineen ja karskeine töksäytyksineen. Sekä Benno Ceder että Dani Bexar ovat sen sijaan alkaneet pukeutua pehmeisiin, väriltään maanläheisiin paitoihin joissa on psykedeelisiä kuvioita."

 

1995

Vuoden 1995 kotimaisena kirjana on Sisko Istanmäen (s. 16.11.1927) romaani Liian paksu perhoseksi (Kirjayhtymä). 60-luvun Pohjanmaalle sijoittuva tragikoominen kehitys- ja rakkaustarina kertoo sekatavarakauppaan työskentelemään lähtevästä Kaisusta ja kauppias Ernistä. Kaisu on isokokoinen ja romuluinen, hänellä on suuret voimat mutta ei useinkaan kärsivällisyyttä. Pienikokoinen ja hintelä Erni on äitinsä ja sisarensa talutusnuorassa, ja Kaisu pyrkii puolustautumaan Ernin sukulaisten taholta kokemiaan vääryyksiä vastaan. Kaupanpitokaan tyhjenevässä kylässä ei ole helppoa. Istanmäki sai teoksestaan Kiitos kirjasta -mitalin, ja romaani oli myös Finlandia-ehdokkaana. Kirjasta on tehty useita dramatisointeja ja tv-sarja.

"Mies tekee jotakin tiskillä, yrittää siivota, Kaisu huomaa. Kaisu istuu laukkunsa päällä ja katsoo tämän käsiä. Minä olen hullu, Kaisu ajattelee. Mutta nuo kädet... ja ääni. Varsinkin ääni, jo puhelimessa ja äsken maantiellä. Niin mitä niistä, kysyy pieni pilkallinen ääni Kaisun sisuksissa. Ei kuulu sulle, Kaisu ajattelee ja liikahtaa kiivaasti."

 

1994

Vuoden 1994 kotimaisena kirjavalintana on Monika Fagerholmin (s. 26.2.1961) romaani Underbara kvinnor vid vatten (Söderströms), joka ilmestyi samana vuonna suomeksi käännettynä nimellä Ihanat naiset rannalla (Otava, suom. Arja Tuomari). Kirja kertoo kahdeksanvuotiaasta Thomasista ja hänen kesänvietostaan vanhempien kanssa 1960-luvulla meren rannan paratiisissa. Harmonia rikkoutuu, kun naapuriin muuttavat Enkelit, Amerikassa asunut perhe, joka tuo mukanaan suorastaan uuden elämänmuodon. "Fagerholmin romaani selaa 1960-luvun räikeää, viatonta viehätystä. Fagerholmin äänenpaino on niin vangitseva, että kirjallinen läpimurto on selviö", kirjoitti Putte Wilhelmsson teoksesta Suomen Kuvalehdessä. Romaani toi Fagerholmille seuraavana vuonna Kiitos kirjasta -mitalin ja Runeberg-palkinnon. Kirjan pohjalta tehtiin myös Claes Olssonin ohjaama menestyselokuva.

"Mutta vain muutama päivä sen jälkeen, kun Enkelin perhe on aloittanut toisen kesänsä kesäparatiisissa vuonna 1963, Rosa seisoo taas keittiön ovella. Isabella ja Thomas istuvat aamiaispöydässä. He syövät viiliä. Nostavat lusikkansa korkealle lautasen yläpuolelle ja antavat viilin valua takaisin lautaselle sitkaana pylväänä."

 

1993

Vuoden 1993 kotimaisena kirjana on Tomi Kontion (s. 1966) esikoisteos, runokokoelma Tanssisalitaivaan alla (Tammi). Kokoelmassa lyyrinen herkkyys ja myyttiset elementit yhdistyvät rujoon arkitodellisuuteen. Luonto herää henkiin ja kuvasto on rikasta, ilmavaa ja romanttistakin, vaikka myös elämän nurjia puolia käsitellään. Myös terävää ironiaa teoksessa paikoin viljellään. "Kontion runot ovat viimeisteltyjä ja muodollisesti hallittuja. Hän sommittelee paralleelista kuvastoa ja rytmisiä kehitelmiä. Proosarunot hän useimmiten kirjoittaa roolihahmojen läpi ja antaa tilaa groteskille surrealismille", kirjoitti Tero Liukkonen HS:n arviossaan. Kontio sai kokoelmastaan vuoden parhaan esikoisteoksen J. H. Erkon palkinnon.

"Silloin kun vanha maailma / tämän märän puheen alla / sulkee sateenvarjonsa / ja työntää sen pilvien läpi / kuun sydämeen / minä haluan että unet / ja rautaiset haaveet / sormieni seipäissä / tuntuisivat karkeammilta kuin yö / sadetta suuremmilta."

 

1992

Vuoden 1992 kotimainen kirjavalinta on Raija Siekkisen (11.2.1953 – 7.2.2004) novellikokoelma Metallin maku (Otava). Siekkinen oli arvostettu kirjailija erityisesti novellien tekijänä: hänen tiiviit tekstinsä ja niiden vähäeleisen intiimi tunnelma loivat omintakeisen, tunnistettavan äänen. Siekkisen novelleissa keskushenkilönä on usein nainen, joka ulkopuolisena tarkkailee tapahtumia ja itseään. "Raija Siekkisen proosaa voi luonnehtia vivahteiden taiteeksi", kirjoittaa Martti Anhava Kansallisbiografian artikkelissa kirjailijasta ja toteaa tämän novellistiikan näyttäytyvän yksittäisten teosten sijaan kokonaisuutena, joka kuuluu kirjallisuutemme viime vuosikymmenten tärkeimpiin ilmiöihin. Novellien lisäksi Siekkinen kirjoitti pienoisromaaneja, näytelmiä ja lastenkirjoja. "Raija Siekkinen kehittää intensiivisesti sisäistyneen novellin traditiota tässä ajassa. Metallin maku kertoo lujasta herkkyydestä", kirjoitetaan HS:n arviossa teoksesta, jolla Siekkinen sai Runeberg-palkinnon 1993.

"Sen, joka haluaa nähdä kauniita näkymiä, kuten minun, ajattelin tullessani muovisesta käytävästä laivaan, on kuljettava rumien halki perille päästäkseen. Siitäkö johtuu kauneuden surumielinen hohde. Siksikö me häissä itkemme, ja kun lapsi syntyy."

 

1991

Vuoden 1991 kotimaisena kirjana on Arto Mellerin (7.9.1956 – 13.5.2005) runokokoelma Elävien kirjoissa (Otava). Melleri sai teoksella Finlandia-palkinnon. Kokoelma edustaa Mellerin runoudessa riisutumpaa todellisuutta, jossa tyylilaji on realistinen mutta sävyt edelleen rikkaita ja teksti elämänmakuisen kirjavaa. Vimmaisella tyylillä kirjoitetussa teoksessa tulevat esiin aikansa yhteiskunnalliset virtaukset ja samalla siinä on paljon universaaleja tuntemuksia, jotka eivät ole ajassa kiinni. Säerunouden seassa on kokoelmassa myös muutama proosakatkelma. Mellerin runoissa on erilaisia puhujia: "Ääneen pääsevät myös orastavaa rakkautta tunteva pyhäkoulupoika, syntymästä kieltäytyvä syntymätön ja suurten ikäluokkien entinen hippi, nykyinen keskiluokkaisuuden ruumiillistuma", kirjoitti Tero Liukkonen HS:n arviossaan kirjan ilmestymisvuonna. Rakkausrunojakin teoksessa on.

"Niin kuin taivas tänä yönä / tuhlaa meille tähtiään / rakastetaan toisiamme yli varojen, / kaikki muu on väärää rahaa: / kvasaarien basaarissa / ei rakkaus ole kaupan"

 

1990

Vuoden 1990 kotimaisena kirjavalintana on Aulikki Oksasen (s. 1944) romaani Henkivartija (WSOY), josta kirjailija sai Runeberg-palkinnon seuraavana vuonna. Palkintolautakunnan puheenjohtajana tuolloin toiminut professori Kai Laitinen luonnehti teosta "tutkielmaksi suomalaisesta elämänmuodosta, fantastiseksi ja iloittelevaksi tarinaksi ihmismielessä käytävästä henkien taistelusta mutta myös moraliteetiksi väärien tekojen sovituksesta." Myyttisiä aineksia sisältävä romaani kertoo isosta, vilkkuvasilmäisestä laattamies Ossi Lemposesta, jonka kohtalolla leikkivät myös suuremmat voimat. Hänen suojelusenkelinsä nimittäin on rakastunut piruun ja laiminlyö tehtäviään, minkä takia kuolema kärkkyy Lemposen henkeä. Piru värvää Lemposelle uuden henkivartijan, joka on variksen hahmossa esiintyvä, itsemurhan tehnyt entinen rakastettu Milja. Tarinaa kerrotaan vuorotellen Ossi Lemposen ja variksen näkökulmista.

"Se, että kuoltuani sain variksen hahmon, oli jo sinänsä rangaistus. Kuolleet naiset pääsevät yleensä parempiin virkoihin: rantakoivuiksi, muheviksi pelloiksi, levittäytymään laajoina ja levollisina kuin Limingan niityt. Mutta sellaista rauhaa ei minussa ole koskaan ollut."

 

1989

Vuoden 1989 kotimaisena kirjana esitellään Petter Sairasen (s. 1958) esikoisromaani Sähköllä valaistu talo (Art House). Yhteiskuntakriittinen romaani kertoo nuoren miehen suhteesta naiseen, pohjoiseen luontoon ja kaupunkikulttuuriin. Lapin tunturimaisemista lähtevä näkee maailman ja elämäntapamme eri tavalla kuin kaupunkiasuja. Tarina kulkee lämpimistä lapsuusmuistoista rajavartijan luontovaelluksiin Taika-koiran kanssa ja mystisen Umurin tapaamiseen sekä lopulta Helsinkiin opiskelemaan. Luontoyhteyden katoaminen aiheuttaa ahdistusta ja vie voimat. Romaanin pohjalta tehtiin käsikirjoitus elokuvaan Umur, joka sai ensi-iltansa 2002. Sairanen sai teoksesta Kalevi Jäntin palkinnon 1990.

"Ihmisiä tulee vastaan, lennättävät leijoja tuolla mäellä, nyt on hyvä tuuli, se tulee pohjoisesta, ihmisiä menee ohitse, autoja menee, syksyn värejä puissa, maassa syksyn lehtiä, tämä syksyn ainainen kaipuu, kirkkaan päivän muistot, autoja menee, ihmisiä tulee, kadut risteilevät, minulla on ikävä jotakin, silmät vettyvät, kävelen, pyyhin isoimpia noroja pois, että näen kulkea, tämä on minulle vierasta seutua. Harhailen katuja pitkin."

 

1988

Vuoden 1988 kotimaisena kirjana on Nils-Aslak Valkeapään (23.3.1943 – 27.11.2001) runoteos Beaivi, Ahcazan, joka julkaistiin suomeksi vuonna 1992 nimellä Aurinko, isäni (DAT, suom. Pekka Sammallahti). Runoilijan itse kuvittama teos yhdistää myyttejä, historiaa ja yksilöllisiä teemoja. Teos kuvaa sekä yksittäisen saamelaisen elämänpolkua että koko kansan historiaa, ja mytologinen taso tuo esiin shamaanin unet ja niiden todellisuuden. "Teoksessa Beaivi, Ahcazan – tai oikeastaan visuaalis-verbaalisessa eepoksessa, kuvahisessa – kuvat ja runot luovat yhdessä hengittävän kokonaisuuden. Suomenkielinen käännös on tarkoitettu apuneuvoksi matkalle kuvahisen alusta sen loppuun. Teos aukeaa eri tavoin eri lukijoille, mutta kaikille se nousee askel askeleelta eteneväksi matkaksi tuntureiden elämään, myös pelkkänä tekstinä ilman kuvia", kertoo kääntäjä Pekka Sammallahti esipuheessaan. Beaivi, Ahcazan oli ensimmäinen saamenkielinen teos, joka sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon (1991).

"ja tuuli, ajan malttamaton / ajaton tuuli / luonto / voimallinen haltija / tulen kanssa juttelen / huomenna / jo eri kieli tulellakin / poroille ilmestyy uusi jutamakeino, kiville muut tavat / vieras aika ajassa / vieras / kehkeytyvät, poreilevat ihmeelliset näyt / vieraat sävyt soivat ajatuksissa"

 

1987

Vuoden 1986 kotimaisena kirjana esitellään Eeva Tikan (s. 1939) romaani Aurinkoratsastus (Gummerus). Kuulaasti ja monivivahteisesti kirjoitettu teos kertoo kehitysvammaisesta Nikosta ja hänen perheestään. Suloinen mutta vaivalloinen lapsi alkaa vanhetessaan muuttua kulmikkaaksi ja hänen äkkinäiset liikkeensä pelottaviksikin. Kukin perheenjäsenistä suhtautuu Nikoon omalla tavallaan: yksi suojelee, toinen sulkee pois, joku kokee pelkkää kiusaa tai turhautumista. Ajan mittaan he kaikki joutuvat tarkistamaan kantojaan ja pohtimaan tuntemuksiaan. "Eeva Tikka ei sentimentalisoi, kaunistele tai kaihda ydinongelman kipeyttä, ja siitä syystä teos aitoudessaan ja rehellisyydessään on niin vapauttava ja kaunis", luonnehtii Arvostelevan kirjaluettelon arvio.

"Kun hän nukkui, mitä unia hän näki? Kävin pitkälleni hänen viereensä ja yritin kuunnella, mutta meidän kohdallamme oli aivan hiljaista. Kaikki äänet olivat muualla. Oli suuri vuode ja siinä yö, meidän kohdallamme, mutta Niko ei näyttänyt minulle uniaan, ja käännyin selälleni ja näin taas taivaan aukon ja kuvittelin putoamista ylöspäin."

 

1985

Vuoden 1985 kotimaisena kirjana on Leena Krohnin (s. 1947) kirjeromaani Tainaron (WSOY). Teos oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-ehdokkaana ja vuonna 2005 kirja pääsi englanniksi käännettynä World Fantasy Award -ehdokkaaksi. Genreltään hankalasti määriteltävä pienoisromaani koostuu kirjeistä, joita kirjoitetaan salaperäisestä Tainaronin kaupungista. Siellä asukkaat ovat hyönteisen kaltaisia olentoja, jotka voivat elää monta elämää. Kertoja ei saa kirjeilleen vastauksia. Uusi maailma on lumoava ja ihmeellinen, ajoittain pelottavakin, mutta sitä kuvataan rauhallisesti, kauniisti ja kummastelematta. Elämän suuret pohdiskelut ovat samanlaisia kuin omassa maailmassamme ja kohoavat filosofisiksi. "Krohnissa elää löytöretkeilijä, tutkimusmatkailija, joka uskaltaa ottaa askelen syrjään itsestään", todetaan aikalaisarviossa.

"Tainaronissa monet asiat ovat toisin kuin meillä. Heti ensimmäiseksi tulevat mieleeni silmät. Monilla täkäläisille ne näet kasvavat niin kookkaiksi, että peittävät jopa kolmanneksen heidän kasvoistaan. Tekeekö se sitten heidän näkönsä tarkemmaksi, sitä en tiedä, mutta otaksun, että he näkevät ympäristönsä jossain määrin toisin kuin me."

 

1984

Vuoden 1984 kotimaisena kirjavalintana on Martti Joenpolven (s. 1936) novellikokoelma Haastemies (Gummerus). Joenpolvi on kirjoittanut laajan tuotannon sekä lyhyttä että pitkää proosaa ja saanut urallaan useita palkintoja. Miehisen ahdistuksen ja yksinäisyyden taitavana kuvaajana kiitetty Joenpolvi on tunnetuimpia novellistejamme. Haastemies-kokoelman novellista "Pala valkoista marmoria" on tehty samanniminen tv-elokuva, ja Joenpolvi sai kokoelmasta Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon, joita hän on kerännyt yhteensä 13! "Keski-iän ahdistunut apeus, koetun turhuus tai sattumanvaraisuus ja joskus sentään myös laimea yritys voittaa jotakin omakseen senkin uhalla, että pian on valmis sen taas luovuttamaan, ovat keskustuntoja silloinkin, kun kohteena on jokin tärkeä elämänratkaisu, eroottisen elämyksen toivo tai menetyksen kipu", kuvailee aikalaisarvio.

"Ikkunaruudun takaa hän näki poikiensa alastomat, tiheään tatuoidut ylävartalot. Tuon vankilareissuilla raiskatun ihon hän kerran oli heille lahjoittanut omasta ruumiistaan. Ei, hän mietti, elämä ei ole lahja. Se on jotakin väistämätöntä. Kohtaloa. Onnettomuutta. Onhan joku hyväkin hetki mahtunut sentään mukaan, Eeron kanssa tai ilman."

 

1983

Vuoden 1983 kotimaisena kirjana esitellään Kari Aronpuron (s. 1940) runokokoelma Merkillistä menoa (Kirjayhtymä). Suomalaisen kokeellisen kirjallisuuden edelläkävijöihin kuuluvan Aronpuron teoksen runot on koottu yhdistelemällä materiaalia eri lähteistä, ja kokoelman alanimeke onkin tekorunoja. Kokoelma pohtii sanojen ja merkkien olemusta, vuorovaikutussuhteita ja semiotiikkaa. Runoissa voi havaita myös yhteiskuntakritiikkiä ja niissä pohditaan esimerkiksi perinteisten merkkijärjestelmien katoamista sähköisen kielen tieltä. "Runoilijana Aronpuro on osoittanut merkittävyytensä: hän luo maailmankuvaa 'hitsaamalla yhteen' ja sulauttamalla aineistoaan, tulkitsee ja välittää sitä oman luovan persoonansa kautta ja yhdistää samalla menneen nykyisyyteen", luonnehtii Arvostelevan kirjaluettelon arvio teosta.

"Otaksumatta alkua / kosin tuntematonta / hylkään työn ensisijaisuuden / leikin toissijaisuuden / kokoan yhteen / kaikkea mikä osina ja hajallaan // Merkillistä menoa / tuottamisen ja uusintamisen kehät"

 

1982

Vuoden 1982 kotimaisena kirjavalintana on teatteriohjaajana tunnetuksi tulleen Jouko Turkan (17.4.1942 – 22.7.2016) kirjallinen esikoisteos Aiheita (Otava). Tyylilajiltaan hankalasti määriteltävä tekstikokoelma sisältää pidäkkeettömän suorasanaisia kertomuksenpätkiä, ideoita, alkuja ja pohdintoja. Aiheita on vaikuttanut moniin kotimaisiin nykykirjailijoihin, ja esimerkiksi Kari Hotakainen on kuvannut teoksen olevan "tyrmistyttävän vapaa kirja". Aikalaisarviossa todetaan: "Turkka ei tarjoa rauhoittavia selkeitä analyyseja. Monissa Turkan kuvitelmissa on rajuutta ja väkivaltaa ja Turkka itse sekä lietsoo että iskee." Aiheita toi tekijälleen J. H. Erkon palkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

"Vanha lehti joutuu kokemaan siirtymisen tavoitellusta uutuudesta kalapaketiksi, poikain sätkäksi, saappaaseen kuivikkeeksi; lopuksi siihen pyyhitään perse. Paljon joutuu kynttiläkin näkemään aina kun se sytytetään. Sitä hinkataan tanssilattiaan, suksenpohjaan, silitysrautaan, ja saattaa se joutua moneen liukkaampaankin paikkaan ennen kuin hiiri sen syö."

 

1981

Vuoden 1981 kotimaisena kirjana on runoilija, kääntäjä ja esseisti Mirkka Rekolan (26.6.1931 – 5.2.2014) runokokoelma Kuutamourakka (WSOY). Aforistisesta ilmaisustaan tunnetun runoilijan pelkistetyt ja monimerkityksiset tekstit virtaavat teoksessa ajattomina. Useita palkintoja ja tunnustuksia pitkällä urallaan saanut Rekola aloitti runoilijana jo 1950-luvulla, jolloin hän koki tekstiensä jäävän perinteisen runon ja modernismin väliin. Hän kirjoitti runonsa niukalla tyylillään, mutta käytti välillä myös riimejä. Kuutamourakassa teemana toistuu vesi, ja runot puhuttelevat monesti jotakuta toista, kenties rakastettua. "Ne voi ottaa esille milloin tahansa, palata, edetä, lukea kaikki tai vain kaksi riviä, ne elävät sellaisinaan", luonnehtii kokoelmaa aikalaisarvio.

"Minä puhun sinulle unohduksesta / tulevaisuuden muistin, / kaikki toistuu eikä toistu, / minä puhun unohduksen vesistä, / minä annan muistin olla, / ja se on toinen. / Sanon rakastettu, kaivattu; / ja hän on mennyt. Ja hän on täällä."

 

1980

Vuoden 1980 kotimaisena kirjana on Orvokki Aution (s. 1941) romaani Viistotaival (Kirjayhtymä), joka aloittaa eteläpohjalaista elämänmenoa kuvaavan Pesärikko-trilogian. 1950-luvulle sijoittuvassa aloitusosassa nuori pientilallisen tytär Armi kaipaa vapautta kyläyhteisössä, joka kätkee voimakkaat tunteensa vakaan ulkokuoren ja silkoisen julkisivun taakse. Armi tekee irtioton aloittamalla suhteen keski-ikäisen peräkammarin pojan kanssa ja karkaamalla kotoa. Kaivattua vapautta ei uudella taipaleella silti välttämättä ole tarjolla, varsinkin kun miehellä on salaisuuskin. "Pohjalainen murre 'istuu' käyttäjiensä puheenparreksi nautittavasti, kerronnassa on lämpöistä luonnikkuutta ja höysteenä huumoria, jota maalaiselämänkuvauksista usein kaipaa", kuvattiin Arvostelevassa kirjaluettelossa. Autio sai Viistotaival-romaanista Kiitos kirjasta -mitalin 1981.

"Oli jollakin talolla murhettakin asukeistaan. Tienvieren talon aikamiespoika pelasi korttia kamarissaan miesjoukon kanssa. Hirvimäen tytär punasi poskiaan kreppipaperilla ja Mettälässä oli itse isäntä juovuksissa jo muutama tunti kirkonmenojen jälkeen. Emäntä seisoi korvat punottaen kuistilla ja pelkäsi vieraita tulevaksi."

 

1979

Vuoden 1979 kotimaisena kirjana esitellään Sirkka Turkan (s. 1939) runokokoelma Mies joka rakasti vaimoaan liikaa (Tammi). Monia palkintoja urallaan saaneen runoilijan tuotannossa kokoelma merkitsi siirtymistä proosarunoista säemuotoon. Silti kokoelmassa on tallella Turkalle ominainen puheenomainen kertovuus. Runojen sävyt ja niissä esiintyvät tunteet vaihtelevat laidasta laitaan tuoden teokseen moniäänisyyttä. "Runokuvien yhdistely on omaperäistä, upeaa – tietoisuus on jaettu kubistisiin osiin", kuvattiin Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarviossa. Kulkeminen, havainnointi ja aika nousevat teemoina näkyviin runoissa, joissa tapahtumien paikkana mainitaan mm. Kalifornia. Turkka sai teoksesta seuraavana vuonna Valtion kirjallisuuspalkinnon.

"– – Oudolla tavalla tuska / ottaa kädestä, kumma tunne, kuin / taskut repeilisivät, kuin päätä ruuvattaisiin / hartioista irti. / Sillä tavalla purjehtii vain murhe, / rinnat lainehtien, kapeat huulet tuulta halkoen. / Ja minun pääni palaa. Ei sitä sammuta / toinen tuli, ei sade."

 

1978

Vuoden 1978 kotimainen kirjavalinta on Märta Tikkasen (s. 1935) omaelämäkerrallinen runoteos Århundradets kärlekssaga (Söderströms), joka ilmestyi suomeksi samana vuonna nimellä Vuosisadan rakkaustarina (Tammi, suom. Eila Pennanen). Teos on laajalti tunnettu ja useille kielille käännetty, vavahduttava kuvaus perheen elämästä alkoholistin kanssa, puolisoiden välisistä valtasuhteista sekä naisten roolista ja mahdollisuuksista taistella oikeuksiensa puolesta. Kertova runoelma käy läpi erilaiset tunnetilat vuoroin sekä hoivattavaa, vihaisen päällekäyvää että rakastettavaa puolisoa kohtaan. Jaksamisen rajat venyvät loputtomasti, mutta miksi? "Taiteellisen rehellisyyden, kiinteyden ja sisällön autenttisuuden vuoksi Vuosisadan rakkaustarinaan liittyy syvää merkitsevyyttä" kirjoitettiin Arvostelevassa kirjaluettelossa ilmestymisvuonna.

"– – Ei tietenkään heitellä / esineitä / Yritetään olla oikein herttaisia / kun vihataan // Viha nielaistaan / se syödään / sitä ei näytetä / sitä ei tunnusteta koskaan // Minun ei ole ollut helppoa / vihata / mutta kohtalokasta / oli olla vihaamatta"

 

1977

Vuoden 1977 kotimaisena kirjavalintana on Hannu Ahon (23.2.1948 – 20.10.2012) romaani Saara (WSOY). Oman aikansa nuorten sukupolviromaaniksi luonnehdittu teos kuvaa minäkertojansa, nuoren Markun, kohtaamista kiehtovan ja täysin arvaamattoman Saaran kanssa. He muuttavat väliaikaisesti kämppiksiksi ja suhde alkaa hiljalleen muistuttaa seurusteluakin. Tampereen opiskelijapiireissä vailla päämäärää pyörinyt Markku päätyy lähtemään Saaran kanssa kaupungista, ja yllättävät käänteet seuraavat toisiaan. Kirjassa on kuvattu tarkasti ajankohdan pienyhteisöjä, jotka olivat keskenään hyvin erilaisia. Viime vuosina hieman unohduksiin painunutta teosta on kuvattu myös käänteiseksi kehitysromaaniksi. Hannu Aho sai kirjasta Kalevi Jäntin palkinnon.

"Minä nykäisin vauhtia ja ohitin laiturin ja näin aaveen liikkuvan rantakivillä, se käveli veden rajassa yhtä äänettömästi kuin kuvajaisensa vedessä. Se oli tyttö, nuori tyttö, se pysähtyi ja huomasi minut, ja sitten kuului kauempaa saaresta puhetta ja hoilotusta, minun veneeni liukui auttamatta eteenpäin, ohi, ja tyttö sanoi: – Lähemmäs."

 

1976

Vuoden 1976 kotimaisena kirjana esitellään kirjailija ja kääntäjä Markku Lahtelan (1.8.1936 – 31.7.1980) romaani Yksinäinen mies (Gummerus). Lahtelaa on arvostettu erityisesti kokeellisen kirjallisuuden lukijoiden piirissä ja hänen teksteistään on tehty useita tutkimuksia. Yksinäinen mies kertoo päähenkilönsä vaiheet monitasoisesti sekoittaen päiväkirjamerkintöjä, muistelukatkelmia, ulkopäin nähtyä kuvausta ja entisen tyttöystävän romaaninalkiota. Synkkä sielunmaisema rakentuu menneisyydessä koettujen vääryyksien, erityisesti päähenkilön mielestä vanhempien kasvatuksessaan tekemien virheiden, ympärille. "Jos jaksaa kahlata Yksinäisen miehen unet ja tajunnanvirrat, saa palkakseen syvälle ja suoraan iskeviä totuuksia, niin vahvoja, että ne pakottavat lukijankin ajattelemaan," toteaa Arvostelevan kirjaluettelon aikalaisarvio.

"Juurieni avulla saan kosketuksen johonkin mitä välttämättä tunnen tarvitsevani; mutta juuret estävät minua myös lähtemästä – pakenemasta – silloinkin kun tilanne kaiken järjen mukaan on sietämätön: kun vastoinkäymiset sulkeutuvat ympärilleni ja kun tuntee että tuhon välttämiseksi ainoa keino olisi pako."

 

1975

Vuoden 1975 kotimaisena kirjana on Henrik Tikkasen (9.9.1924 – 19.5.1984) muistelmaromaanien sarjan ensimmäinen osa Brändövägen 8, Brändö, tel. 35 (Söderström). Romaani ilmestyi seuraavana vuonna suomeksi nimellä Kulosaarentie 8, Kulosaari, puh. 35 (WSOY, suom. Elvi Sinervo). 70-luvun suomenruotsalaiseen tunnustuskirjallisuuteen kuuluva teos sai osakseen ylistystä niin Suomessa kuin Ruotsissakin. Arvostelevassa kirjaluettelossa ei oltu yhtä innostuneita: "– – hänen ilkeän muotoilun taitonsa on hiottu terävimmilleen. Itse en osaa isommin innostua tällaiseen leikkelyyn, niin tervehdyttävää kuin se joidenkin pesäkkeiden löytämiseksi saattaa ollakin." Tikkanen kuvasi teossarjassaan viiltävään tapaan niin sukuaan ja aikansa suomenruotsalaisia piirejä kuin itseäänkin.

"Kun ensimmäinen suomea puhuva köyhä käsityöläinen oli onnistunut pesiytymään huvilakaupunkiin, se herätti syvää mielipahaa, uumoiltiin jo aikaa, jolloin kunta saisi niskoilleen sosiaalisia menoja. Moisen onnettomuuden estämiseksi lähetettiin kirkkoherra tarjoamaan suomalaiselle lahjussummaa, jos hän vapaaehtoisesti korjaisi luunsa. Hän ottikin rahat, tuli järkiinsä ja meni matkoihinsa koskaan palaamatta."

 

1974

Vuoden 1974 kotimaisena kirjana on Eeva Joenpellon (17.6.1921 – 28.1.2004) romaani, Lohja-sarjan aloittava Vetää kaikista ovista (WSOY). Neliosaisen sarjan ensimmäinen osa kuvaa läntisen Uudenmaan maalaiskylän elämää 1920-luvulla, kun maa toipuu sisällissodasta ja teollistuminen on kiihtymässä. Levottomat ihmiset hakevat uutta ja parempaa, yhteisön monenlaiset jäsenet toivovat erilaisia asioita. Joenpelto käyttää rikkaan kerrontansa osana myös Lohjan murteella kirjoitettua dialogia. "– – ihmiskuvaus syvenee luku luvulta ja kirjan päättyessä toteamme Joenpellon luoneen lähes kaikista henkilöistään taiteellisesti persoonallisia ja ihmisenä antoisia eläjiä", todettiin Arvostelevassa kirjaluettelossa. Vetää kaikista ovista sai Kiitos kirjasta -palkinnon 1975.

"Hänniskä rupesi katselemaan silmät sirrillään puiden latvoihin. Paljaat oksat liikahtelivat ilman värähtämättäkään, rapisivat itsekseen iankaikkisina kunnes nekin kumminkin joskus kuolisivat kun kirves kävisi. Hän seisoi selin taloon, jonka emäntä oli. Hänessä oli kaikki kaksikerroksisen rakennuksen voima ja vankkuus."

 

1973

Vuoden 1973 kotimaisena kirjana esitellään Samuli Parosen (23.5.1917 – 26.8.1974) romaani Kapina (Otava). Kirjassa kuvattu mies on työtön ja sairas, vailla rahaa, tulevaisuutta tai edes paikkaa mihin mennä. Vielä äsken mies haaveili toisenlaisesta tulevaisuudesta, menestyksestä ja omasta autosta. Kivut yltyvät, solutkin vaikuttavat nousevan kapinaan. Sekä ruumis että yhteiskunta tuntuvat miehelle vihollisilta, ja epäkohtien syyt pitää kaivaa esille ja parantaa. Romaani on monitahoinen ja ajoittain symbolinenkin haastaen lukijaansa myös tulkitsemaan. Samuli Paronen oli kirjailijana tunnettu "elämän varjopuolella vaeltavien" kohtaloiden kuvaajana. Hänen tuotannossaan tulivat esiin sellaiset ihmiset, jotka monet halusivat lähinnä pois silmistä ja tieltä.

"Hän pyysi avainta. Nuori nainen tiskin takana katsoi takahuoneeseen josta tuli vanhempi nainen katsomaan ovenraosta voiko sille antaa. Ehkä se luuli hänen tulleen suoraan jostain työmaalta, ei huomannut paljaita jalkoja. Se antoi luvan avaimeen. Hanoista tuli kylmää ja kuumaa, peilistä sai katsoa ja ajaa vieraannäköistä partaa."

 

1972

Vuoden 1972 kotimainen kirjavalinta on Eeva Kilven (s. 1928) runokokoelma Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY). Ikisuosikeiksi nousseita ja erilaisissa tilaisuuksissa edelleen usein siteerattuja runoja sisältävä teos oli Kilven ensimmäinen runokokoelma. Sen tekstit kertovat suoralla tavalla niin rakkaudesta, erotiikasta ja naiseudesta kuin kaipauksesta ja yksinäisyydestäkin. Mukana on myös tuskaa yhteiskunnan ja luonnon puolesta, mikä näkyy vielä korostuneemmin Kilven myöhemmässä tuotannossa. "Elämän evakkona"-runo tuo esiin Kilven kirjoittamiselle tärkeän karjalaisuuden. Teos painottaa myös arkisten asioiden tärkeyttä. Aikalaisarviossa kokoelmasta sanottiin: "Pidän tästä kirjasta. Se on eroottinen ja hyvin välittömästi kommunikoiva. – – Tämän kirjan lämpö on lähtöisin rehellisyydestä."  Eeva Kilpi on kuvannut omia runojaan prosaistin runoiksi erotukseksi "oikeiden lyyrikoitten" runoista.

"Herättyäni / sinun vieressäsi katselen / miten aamuaurinko kultaa kirjahyllysi / lattiasta kattoon / enkä yhtäkkiä enää tiedä kumpaa rakastan: / sinua vaiko kirjojasi. // Rakkaani, uskalla tuntea minut, / anna arvo tälle tunnustukselle."

 

1971

Vuoden 1971 kotimaisena kirjana on Christer Kihlmanin (s. 1930) teos Människan som skalv (Bonnier), joka ilmestyi seuraavana vuonna suomeksi nimellä Ihminen joka järkkyi (Tammi, suom. Pentti Saaritsa). Tunnustusproosaksi kutsuttu, henkilökohtaisiin muistelmiin pohjautuva ja samalla esseemäisesti yhteiskuntaa käsittelevä kirja oli yksi 70-luvun suomenruotsalaisten kirjailijoiden suosituiksi nousseista elämäkerrallisista teoksista. Kihlman itse ei kuitenkaan ole pitänyt tunnustuskirjailijaksi kutsumisesta, ja tekijä kuvaa teoksensa johdannossa sen kirjoittamisen taustoja: "Ensinnäkään en usko henkilökohtaisen hienotunteisuuden arvoon. En usko että henkilökohtaisten tai 'häpeällisten' salaisuuksien salassa pitäminen olisi jotenkin rakentavaa tai merkityksellistä." Kihlman totesi myös kirjansa tärkeänä tarkoituksena olleen vähentää yksityisen ihmisen irrationaalista, tarpeetonta pelkoa. Erillisissä osioissaan alkoholismia, homoseksuaalisuutta ja avioliittoa käsittelevä teos sai Kiitos kirjasta -palkinnon 1972.

"Mutta normit kuten kulttuuritkin ovat ihmisen luomuksia ja juuri siksi ei kukaan pysty, tai edes ole oikeutettu, varmasti sanomaan onko, ja miksi, jokin käyttäytyminen parempi ja oikeampi, inhimillisempi ja luonnollisempi kuin toinen."

 

1970

Vuoden 1970 kotimaisena kirjana esitellään Reino Rinteen (17.7.1913 – 6.2.2002) runokokoelma Anna minulle atomipommi (Alea-kirja). Teos on runomuotoon kirjoitettu suorasanainen pamfletti pohjoisen luonnon tuhoamista vastaan, ja se toi kirjailijalle seuraavana vuonna valtion kirjallisuuspalkinnon. Reino Rinne työskenteli nuorena savotoissa ja metsänvartijana. Myöhemmin hän opiskeli Helsingissä yhteiskunnallisessa korkeakoulussa, työskenteli toimittajana ja julkaisi esikoisteoksensa vuonna 1945. 60-luvun lopulla Rinteen kirjailijanlaatua alkoi määrittää yhteiskunnallinen osallistuminen, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä suomalaisista ympäristöajattelijoista. Vuonna 1970 ilmestyi muitakin ympäristönsuojelua käsitteleviä kotimaisia kirjoja.

"Tämä ei ole nälkäisen suden vihlova huuto / eikä hoippuvan kerjäläisen kähisevä rukous; / tämä on pohjoisen ihmisen huuto ihmiselle / joka on sitonut henkensä solmionauhalla ja / jäänyt luurankona mutta hyvin asustettuna / hallitsemaan kalisevin paragraafein. / Jukolan veljesten huuto Hiidenkivellä / Viertolan kartanon kuuroille korville."

 

1969

Vuoden 1969 kotimaisena kirjavalintana on Kerttu-Kaarina Suosalmen (9.9.1921 – 14.2.2001) romaani Hyvin toimeentulevat ihmiset (Otava). Aikalaisten arvostaman, kerronnaltaan renessanssimaisen reheväksi kuvatun tekijän kirjassa 1960-luvun suomalainen yhteiskunta murroksineen ja rajalinjoineen on kuvattu tarkkanäköisesti. Kun koulutettujen, keskisuuressa kaupungissa asuvien ihmisten aineellinen hyvinvointi on kunnossa, minkälaiset asiat alkavat painaa ja aihettaa huolta? Teos on kirjoitettu vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta, ja ääneen pääsevät lehtori vaimoineen, kotiäiti, kirjailija ja papinrouva.

"Kun minä kysyin, mikä hätä hänelle nyt yhtäkkiä oli tullut, nythän oli talvi, eikö tonttikaupat ole mukavinta päättää kesällä, niin Veijo sanoi, että samantekevää talvi vai kesä, hän oli ollut niin kuin jonkin kuumeen tai kiihkon vallassa, elämä piti saada nyt jollakin tapaa liikkeelle, piti ostaa talo, piti tehdä kaikenlaista muutakin; hän sanoi, että ellen minä nyt sitä tee, niin minä kuolen."

 

1968

Vuoden 1968 kotimaisena kirjana on Anu Kaipaisen (14.3.1933 – 29.9.2009) romaani Magdaleena ja maailman lapset (WSOY). Kaipainen on kirjassaan tuonut raamatullisen allegorian kautta näkyville 60-luvun suomalaisen yhteiskunnan elämäntapoja. Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat apteekkari Sakari Magdalaisen lapset Maria, Martta ja Lasarus sekä Jeesus-hahmona parrakas vasemmistoradikaali Toivo. Monitasoinen teos sivuaa useita aikakauden puheenaiheita, ja Kaipaisen käyttämä kieli on rikasta, lyyristä ja ajoittain täyttä proosarunoa. Vaikka idealismin ja raadollisen todellisuuden kohtaamisen aiheuttamaan maailmantuskaan suhtaudutaan kirjassa kyynisesti, ei maailman vähäosaisten ahdinkoa mitätöidä.

"Apteekkari nilkutti ikkunan ääreen ja jäi katsomaan tyttöjen jälkeen, aivan kuin olisi nähnyt sen kun ne menivät. Ei näkynyt kuin yhteen suuntaan. Apteekin piha oli autio ja tyhjä, elokuinen pimeys oli syvyyden päällä ja teknillisen apulaisen vene liikkui vetten päällä. Oli se aika vuorokaudesta, jolloin tämä mainittu olento pääsi vapaalle."

 

1967

Vuoden 1967 kotimaisena kirjana esitellään Marko Tapion (oik. Marko Tapper, 15.8.1924 – 14.6.1973) romaani Arktinen hysteria 1: Vuoden 1939 ensilumi (WSOY). Teos aloittaa neliosaiseksi suunnitellun sarjan, josta ehti lopulta ilmestyä vain kaksi osaa ennen Marko Tapion kuolemaa. Arktinen hysteria 1 kertoo erityisesti isoisän, isän ja kirjassa kertojaminänä toimivan pojan tarinaa 1890-luvulta talvisodan alkuun asti. "Kuvaan kuuluvat asenteemme, ideologiamme, yksilöiden ja yhteisöjen – työporukan, paikkakunnan, kansakunnan – väliset suhteet sekä suhtautuminen luontoon, avioliittoon, työhön ja omaisuuteen", kerrotaan aikalaisarviossa. Tapio kuvaa kirjan keskisuomalaisia tapahtumapaikkoja ja ihmisiä välittömällä kosketuksella, mikä tuo kerrontaan voimaa ja lyyrisyyttä. Tutkijat ovat nähneet Arktinen hysteria -teosparin haastajana Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogialle.

"Niin täytyy siis olettaa, että sisään mentyään isä tuona marraskuun lopun aamuna oli talon isäntä eikä muuta. Se, mikä tässä kaikessa on hartautta, oli tehty myllyllä ja sinne meno- ja sieltä tulomatkalla. Se kaikki peittyy siihen suojaan, minkä yön pimeys ja yksinäisyys antoivat; nämä seikat ovatkin tuossa kuvassa hyvin näkyvissä, niitä on tarvittu."

 

1966

Vuoden 1966 kotimainen kirjavalinta on Iikka Vuotilan (17.3.1933 – 15.4.1975) romaani Kuin lähtö (Gummerus). 1960-luvun puolivälissä kokeellinen proosa saapui hetkeksi näkyvämmin myös Suomeen, ja Vuotilan romaani – alaotsikoltaan "kertautuvaa tekstiä" – on yksi esimerkki tuon kauden proosakokeiluista. Opettajana ja pappinakin työskennelleen Vuotilan kirjallisella uralla kokeilu jäi ainoaksi, mikä johtui todennäköisesti kirjan saamasta nuivasta vastaanotosta. "Vuotilan aikaisemmin selkeä kerronta on nyt saksalaistyyppisen 'modernia' ja väsyttävää", totesi Hannu Mäkelä Arvostelevassa kirjaluettelossa. Kirjailija ja tutkija Markku Eskelisen mukaan Kuin lähtö puolestaan on "ainoa 1960-luvun suomenkielinen romaani, jota on vähänkään luontevaa verrata ranskalaiseen uuteen romaaniin", ja teos julkaistiin viime vuonna näköispainoksena oheislukemistoksi Eskelisen proosahistorialle Raukoilla rajoilla.

"– – mutta olipa verhoja tai ei olisin nähnyt hyvin ulos, mitä järkeä olisikaan ollut tunkea ikkunat läpinäkymättömällä verholla, jos siis olisin kääntynyt olisin nähnyt maisemaa, ehkä harvakseen kasvavaa kuusimetsää josta näki läpi, mutta en tuntenut minkäänlaista tarvetta katsoa ulos, ei ollut kiinnostusta maisemiin vaikka siellä olisikin ollut kuusien seassa jotakin kaunista, naisia lapsia tai lintuja, minähän olin lähdössä – –"

 

1965

Vuoden 1965 kotimaisena kirjana on Marianne Alopaeuksen (9.10.1918 – 10.11.2014) romaani Mörkets kärna (Söderströms), joka ilmestyi suomeksi vuotta myöhemmin nimellä Pimeyden ydin (Gummerus, suom. Elvi Sinervo). Tekijälleen Kiitos kirjasta -mitalin tuonut teos on naisen kehityskertomus erilaisten aikakaudelleen keskeisten aatesuuntausten virtauksissa. Kaavoihin ahtautunutta suomenruotsalaista kulttuuriperinnettä ja tulehtunutta ilmapiiriä arvostellut kirja alkaa sekä herkällä että voimakkaalla lapsikuvauksella ja jatkuu toisessa osassa kertoen päähenkilö Mirjamin vaiheista tämän muutettua Pariisiin. Levottomuus, liikkeessä oleminen ja vapauden korostaminen ovat toistuvia ominaisuuksia Alopaeuksen kirjojen hahmoille. "Kaupunki joka on lumonnut minut kuin parantumaton rakkaus; palaan sen luo samalla tavoin kuin ihminen etsiytyy sen luo jota rakastaa tuskallisesti ja josta haluaa vapautua. Tahtoo oppia tuntemaan ihmisen kokonaan – samoin kaupungin, tunkeutua syvälle siihen, paljastaa, elää jokaisen mahdollisuuden – ja lopulta päästä eroon. Käyttää ja päästä vapaaksi."

 

1964

Vuoden 1964 kotimaisena kirjana on Timo K. Mukan (17.12.1944 – 27.3.1973) esikoisromaani Maa on syntinen laulu (Gummerus). Naturalismissaan karu ja samalla lyyrisen kaunis teos pohjoisen luonnon keskeltä on säilyttänyt voimansa näihin päiviin asti. Ilmestyttyään teos sai ristiriitaisen vastaanoton ja Arvostelevassa kirjaluettelossa se on saanut yhden tylyimmistä arvioista, mikä kotimaiselle nykyklassikolle on annettu: "19-vuotiaan, tosin lahjakkaan nuorukaisen käsissä mahtava aihe meni hajalle. – – Ei kannata suinpäin mennä kirjastoon hankkimaan." Kirjan tarinan keskiössä on nuoren Martta Mäkelän lyhyt rakkaustarina saamelaisen poromiehen kanssa. Uskonto, seksuaalisuus, häpeä ja kuolema kietoutuvat toisiinsa pienen ja ahdistavan Siskonrannan kylän rujoissa olosuhteissa. Romaanin dialogit on kirjoitettu peräpohjolan murteella.

"Koivujen lehdet vavahtelivat arkoina, jos oli tuulinen ilma. Keskikesän öinä niitten selkäpuolet olivat punaiset, mutta hopeanhohtavat, sillä sydänkesän aikana ei aurinko laskenut yölläkään. Se kierteli juhannuksen tienoilla Siskonrannan kylää veren värisenä yötä päivää paistaen. Kamareitten ja aittojen vuoteissa tytöt eivät osanneet nukkua, aurinko vyöryi matalalta yli vaarojen eikä se häikäissyt – sitä saattoi katsoa, lumoutua sen verisestä näöstä."

 

1963

Vuoden 1963 kotimaisena kirjana esitellään Tauno Kaukosen (11.8.1929 – 8.8.1983) esikoisromaani Klaani (Weilin + Göös). Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon ilmestymisvuonnaan saanut teos kertoo veijariromaanin tyyliin laitakaupungin rikollisklaanista, johon keskeisinä kuuluvat Sammakkojen suvun veljekset. Päähenkilönä on nuori Aleksanteri Suuri Sammakko, joka kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa minäkertojana. Klaani elää yleisten moraalinormien ulkopuolella vankilareissuineen ja poliisia vastustaen. "Vuolaasti ja fantastisesti kerrottu pikareskitarina, joka pysyy jokseenkin hyvin koossa", kommentoi aikalaisarvio. Kirjan tarina on tunnettu myös Mika Kaurismäen elokuvana.

"Kadulla minä ajattelin, ettei isä paljon välitellyt turhista ja että olemme samaa sukua, ei minunkaan tarvitse välitellä. Isällä oli yllään vanha punainen villapaitansa, jossa hän kuljeskeli kesät talvet; hänet tunsi jo kaukaa tuosta paidasta. Hän oli käärinyt hihansa ylös, ja siniset ja punaiset tatueeraukset näkyivät kyynärpäihin asti ruskeassa ihossa. Isä oli täynnä tatueerauksia, jotka hän oli hankkinut itseensä talossa."

 

1962

Vuoden 1962 kotimaisena kirjavalintana on Irene Hammarin romaani Saari (Tammi). Esikoisteoksensa oikealla nimellään Maire Harme julkaisseen kirjailijan toinen teos on karuun ulkosaaristoon sijoittuva kehityskertomus, joka on kerronnaltaan vahvan eroottinen. Nuori, kokemusmaailmansa erilaiseksi tunteva nainen lähtee sairaanhoitajaksi saareen, jossa on oma pieni yhteiskuntansa. Välittömien ihmisten, kovan elämän ja syvien ihmiskohtaloiden keskellä päähenkilö Kristiina ottaa kokemansa avoimesti vastaan ja päätyy suhteisiin kahden saarelaismiehen kanssa. Vitaaliseksi ja sensuelliksi aikalaisarviossa sanottu romaani kuvaa ihmissuhdeiden lisäksi tarkasti saaren luontoa, ympäristöä ja elämää.

"Odotin että jokin ajatus olisi käynyt minulle selväksi ja mahdolliseksi pohtia, mutta sitä ei tapahtunut. Minä vain istuin kummallinen ilo ruumiissani ja tunsin kesän jossa jokainen yksityiskohta on lähellä ja helposti ostettavissa. Menin lattian yli ja painoin lämpimän käteni ikkunalasin viileää pintaa vasten. Oli kuin käsi olisi juonut lasia, tuota kylmää hyvää tekevää ainetta jossa tänä yönä oli ollut niin paljon iloa."

 

1961

Vuoden 1961 kotimaisena kirjana on Väinö Kirstinän (29.1.1936 – 23.9.2007) esikoisrunokokoelma Lakeus (WSOY), jolla tekijä sai seuraavana vuonna Kalevi Jäntin palkinnon. Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin olleen Kirstinän kirjoitusharrastus heräsi hänen aloitettuaan Helsingin yliopistossa ja tutustuttuaan Veijo Mereen, joka antoi Kirstinälle monia ohjeita kirjoittamiseen. Lakeus-kokoelman runot sijoittuvat alkupuolella Pohjanmaan maisemiin ja sen jälkeen kaupunkiin, jossa mukaan tulee myös rakkaus. Lisäksi aiheisiin kuuluvat historia, muutos ja meri. Aikalaisarvion mukaan esikoisteos antoi Kirstinän runoilijanlaadusta harkitsevan, eettisesti asennoituneen ja hivenen kireän kuvan. Myöhemmin Kirstinä lähti runoissaan huomattavasti kokeellisemmalle linjalle.

"Hevonen, kaviot, kipinät, lakeutta / ja kuva on täysi. / Mutta maisema keinuu, ojat lentävät taakse, / taivaanranta pakenee. / Etäiset metsät ja talot / ovat tummat taivasta vasten. / Kaviot kipinöivät. / Kasvoja vasten lentävät paarmojen joukot."

 

1960

Vuoden 1960 kotimaisena kirjana esitellään Iris Kähärin (19.3.1914 – 20.2.1995) romaani Elämän koko kuva (Otava). Pakolaiseepokseksikin luonnehdittu karjalaisten evakoiden kuvaus sai ilmestyttyään ylistäviä kritiikkejä, ja mm. Arvostelevassa kirjaluettelossa todettiin: "Aate- ja dokumenttiromaanina tämä teos on vakuuttavinta ja tehokkainta, mitä tähän mennessä on tästä aihepiiristä kirjoitettu, samalla kun taiteilijan läsnäolo tuntuu monissa rakenteen, kielen ja tyylin seikoissa. Tekee mieli ennustaa tälle teokselle paikkaa sekä suomalaisen elämän että suomalaisen romaanin historiassa." Romaani ei ole kuitenkaan kestänyt aikaa klassikoiksi nousseiden suomalaista yhteiskuntaa käsitelleiden 60-luvun teosten tapaan. Silti teos on aikanaan paljon luetun, taitavan tekijän työtä.

"Joskus tuntui jotta suotta vaelsivat, suotta kiirehtivät, olisivat vielä vähän katsoneet. Mutta silloin kulki juna ohi hitaasti ja vastahakoisesti, vaunuissa tavaraa: ajopelejä ja koneita, laatikoita, huonekaluja ja eläimiä sekaisin, ihmisiä käsi poskella tai lattialla pitkällään härkävaunuissa joitten ovet olivat levällään tai raollaan."

 

1959